Sori ku en osaa teeskennellä hymyä

Mua alko hajottaa sun puolesta, kun huomasin kuinka sun ilme synkkeni ja ääni muuttu mun juttujen jälkeen. Mietin meiän tapaamisen jälkeen, et oisko mun pitäny sanoa sulle jotain tyyliin, et ei mun takia kannata päivää pilata, mut en avannu suutani. Mä en ois uskonu, et tulee se päivä, kun kaikista maailman ihmisistä sä meinaat alkaa itkemään mun takia. Sen takia sä oot pyöriny mun mielessä tosi paljon nyt parina päivänä. Vaikka mä tiedänkin sun osaavan käsitellä sun tunteita, mua jäi vaivaamaan tää juttu. En aio kysyä siitä ens kerralla, koska tiiän kans ettet sä haluu tuoda sun tunteita esille, sillä kyse on loppujen lopuks musta.

Mä oon tässä yrittäny miettiä, et mikä on se juttu, mikä on muuttunu, jotta meiän välit on tullu paremmiks viime aikoina. Sä et enää kyseenalaista joka mun sanaa ja oo heti jakelemassa niitä sun mulle niin tutuiks tulleita selfhelp-ohjeita, jotka saa mut kiehumaan. Mä en edelleenkään osaa luottaa suhun niin paljon ku ehkä pitäis, mut me ollaan menossa vihdoinkin oikeeseen suuntaan, vai ollaanko sittenkään. Kaikki on muuttunu paremmaks mulle liian nopeella vauhdilla. Mulle on heränny epäilys, et sä oot lähdössä. Siks sun on helpompi olla mun seurassa, kun tiiät ettei sun tarttee enää montaa kertaa nähdä ja kuunnella mua. Toki tää on vaan yks teoria ja johtuu täysin meiän historiasta ja luottamuksen puutteesta.

Me nähdään taas parin viikon päästä. Viime kerran jälkeen mä en oo kantanu mun vastuuta ehkä niin hyvin ku ootat, mut toisaalta tässä on taas kyse epäonnisesta sattumasta. Mä en vaan pysty olemaan tavotettavissa joka hetki ja siks sun piti toimia toisella tavalla. Mä en syytä sua mistään, kun tää on näitä harvoja kertoja, kun mulle tuli fiilis, et haluut oikeesti auttaa. Mulla itelläni ei vaan just nyt riitä lusikat selvittelemään tätä juttua ennen ku taas nähdään. Toivon vaan ettei mun toiminta riko mitään meiän parantuneesta luottamuksesta. Mä tiedän, et kyse on täysin mun asioista ja mun omasta vastuusta, mut se ei pysty muuttamaan tätä. Mä haluun keskittyä johonkin muuhun just nyt ja koen asioiden kantavan ihan omalla painollaan. Emmä tuu sulle tätä itkemään, jos tää syystä tai toisesta kosahtaa, kun en oo toiminu kunnolla.

Sä oot näyttäytyny mulle ihan uudessa valossa viime aikoina ja se on ollu tavallaan helpottavaa, mut toisaalta myös saanu mut ajattelemaan tosi paljon liikaa meiän välistä ihmissuhdetta. Ootan jo meiän seuraavaa kohtaamista ja sitä mihin suuntaan se vie asioita. Pelkään vähän kans sitä, et sä sanot lähteväs, mut yritän olla miettimättä sitä. Mut se sun täytyy tietää, et se ois sellanen tieto, jolla sä kuvainnollisesti viskaat puukon niin syvälle mun selkään ettei se jälki parane täysin koskaan. Toivon kans, et sä oot handlannu viime kerran fiilikset silleen ettei ne jää hiertämään meiän välejä. Mä en oikeesti halunnu tuottaa sulle niin paljon käsiteltävää, et alat itkemään. Ehkä loma on tehny sullekin hyvää ja päästään jatkamaan siitä, mistä on paras jatkaa. Mä yritän keskittää ajatukset johonkin muuhun ja pitää itestäni huolen tän ajan. Katotaan sit myöhemmin, mihin suuntaan me jatketaan.

Vaik sä sanoisit miljoona kertaa ei kiitos, antaisin silti kaiken mitä mulla on

Oisko liian siirappista sanoa, et sä taisit varastaa palasen mun sydämestä. Ja, et sä teit sen täysin yllättäen. Oisko liian kliseistä sanoa, et tuun ikävöimään sua siten, että mietin sua, kun katon yöllä tähtitaivasta. Oli miten oli, sä todella teit muhun vaikutuksen ja mulla todella tulee ikävä sua ja toivon, et nähdään vielä. Nytkin hymyilen vaan itekseni, kun mietin sua ja meiän yhteisiä hetkiä tässä samalla, kun kirjotan. Sä todistit mulle, et lyhyessäkin ajassa voi kokea jotain niin hienoa, et sitä jää suu auki miettimään, et mitä on tehny ansaitakseen niin paljon hyvää.

Sä olit oikeesti mun pelastava enkeli niinä päivinä, kun en ollu nukkunu yhtään ja olin muutenkin ihan hajoomispisteessä. Sä kysyit joka aamu, et miten mä jaksan ja meiän juttu syveni hetki hetkeltä. Mä avauduin sulle jutuista, joita yleensä pidän sisälläni, sillä en haluu kenenkään muun joutuvan edes hetken miettivän sellasia asioita. Sä kysyit, et mitä mä teen tulevaisuudessa ja vastasin, etten tällä hetkellä edes nää mun tulevaisuutta. Sä menit vakavaks ja katoit mua suoraan silmiin. Mä aistin sun katseesta todellista huolta, kun sanoit "Lupaa mulle, että kun me joskus keväällä nähdään ja mä kysyn sulta uusiks, et miten sun tulevaisuus, niin sä kerrot mulle jotain sun suunnitelmia, etkä enää sano ettei sulla oo tulevaisuutta. Kyllä kaikki järjestyy vaikkei siltä nyt just tuntuiskaan. Se on oikeesti yks yö jollon asiat voi muuttua niin hyvässä ku toki pahassakin." Lisäsit vielä ettei mun sulle tarttee mitään luvata. Mä lupasin silti, sillä sun sanat sai mut pitkästä aikaa taas ajattelemaan sitä, et kaikki kyllä järjestyy taas.

Koko ton päivän mä vaan ajauduin juttelemaan sulle kaikissa mahdollisissa väleissä ja susta oli enemmän apua ku ikinä ehkä itekään uskot. Mä kiitinkin sua siitä, et oot jaksanu kuunnella mua ja kerroit mulle kaikkii juttuja myös sun elämästä, sillä ne autto mua jaksamaan pitämään itteni kasassa ja tekemään hommia. Se kaikki oli niin uskomatonta, et oon tässä pari päivää miettiny, et tapahtuko noi jutut oikeesti. Siis niinku jo aiemmin sanoin, niin kaikki on sun kohdalla menny jotenkin ihan omaa polkuaan. En mä yleensä koe mitään vastaavaa. Oon kyllä kaikinpuolin ilonen, et muutamassa päivässä me tutustuttiin noinkin hyvin. Siks mä oon kyl miettiny yhtä juttua. Mitä tapahtuis, jos me vietettäis enemmän aikaa yhdessä. Oisko kaikki yhtä avoinna ja etenis samaan suuntaan niinku nyt on edenny. Koetko sä, et mä tein suhun vaikutuksen?

Sä oot ehdottomasti niitä, joita tuun muistamaan siinä vaiheessa, kun mietin tän vuoden hienoimpia kohtaamisia ja asioita. Mä en voi tietää, et mitä ens vuosi tuo tullessaan, mut toivottavasti me kohdataan vielä. Mä toivon ettei me jätetty vielä jäähyväisiä. Mä jokatapauksessa toivon sulle pelkkää hyvää sun elämään ja tulevaisuuteen.  Ne, jotka saa olla läsnä sun elämässä, on todella onnekkaita. Mä haluaisin olla yks niistä ihmisistä jollain tasolla, mut se on ehkä vähän liikaa toivottu ja mä tajuun sen. Muista kuitenkin, et sä oot ihana ja mieletön tyyppi muutenkin. Katotaan miten meiän tiet ehkä vielä kohtaa, mut sitä ennen sä oot mun ajatuksissa ja lupaan, että kun me kohdataan, kerron sulle jotain hyvää. Pidä säkin huoli itsestäs.

Mä oon kyllästyny säätöön ja joka fucking sääntöön, ei vaan jaksa kiinnostaa

Edelleen me ollaan toisillemme lähes tulkoon tuntemattomat. Ei parissa päivässä opi toisesta ku pienen pintaraapasun verran. Sulla on etumatkaa, sillä kysymällä sulle kerrotaan varmasti musta enemmän. Mä taas en voi kysyä keneltäkään susta ja, vaikka kysyisinkin, en sais vastauksia. Mä kuitenkin haluisin tosissani oppia tuntemaan sua paremmin. Siks mua harmittaa, ettei meillä oo ainakaan tänä vuonna enää ku pari päivää aikaa. Ehkä meille ei edes tuu mahdollisuutta tutustua, mut en halua nyt edes miettiä sitä vaihtoehtoa vaan ottaa kaiken irti siitä ajasta mikä meillä on käytettävissä.

Mitä mä oon nyt sua seurannu niin ainakin sulla on hyvä huumorintaju ja sä kohtelet toisia tasa-arvosesti. Me ei olla kauheesti juteltu, sillä mä oon ollu aikalailla omissa maailmoissani. "Sun pitää pitää huolta itsestäs" sanoit ja sait mut hymyilemään. En yleensä avaudu mun henkilökohtasesta elämästä paljoa kenellekään, jota en tunne lainkaan,  mut sulle puhuessa ne jutut vaan tuli suusta. Joku sun olemuksessa saa mut tuntemaan mun olon niin rennoks, et se tuntu luontevalta kertoo niitä asioita. Mua kyllä hämmensi se, kuinka nopeesti mä päästin sut mun ihon alle. Sä oot selkeesti jotain erityistä.

Multa kysyttiin, et mitä mä katon tolleen. Kysymys viittas mun leveeseen hymyyn. Meinasin sanoa, et katon sua ja sun tekemistä, mut totesin vaan etten mitään. Muutenkin saan varoa mun sanoja ja eleitä etten paljastais mun sisäistä paloa viettää aikaa sun seurassa. Sä kerrot juttuja susta ja sun elämästä ja voisin kuunnella sua enemmänkin, jos ei ois  muuta hommaa. Joka kerta, kun pitää keskeyttää niin mua harmittaa. Mä meinaan kaikista yrityksistä huolimatta muistan sen, et meiän yhteinen aika on kortilla. Sulla ei varmaan oo ees aavistusta kuinka paljon fiiliksiä sä herätät mussa. Sä et jää miettimään mua tän jälkeen eikä siinä mitään, mut mä kyllä tuun ajattelemaan sua, vaikka oiskin parempi, et jatkan suoraan eteenpäin.

Mä aion antaa ihan kaiken meiän yhteisille hetkille. Mä en osaa näin vähillä kokemuksilla sanoa, mikä sussa kiehtoo mua eniten tai säilyykö tää kiinnostus, kun mennään eteenpäin. En mä edes tiedä miten kuvailla näitä fiiliksiä. Helposti vois luulla, että joo oon ihastunu suhun, mut ei se oo niin yksinkertasta. Sun seurassa on vaan hyvä olla ja saat mut hymyilemään, vaikka mulla onkin nyt ollu vaikeempaa. Sä sanoit uskovas joulun taikaan. Mä en oo niitä intohimosimpia jouluihmisiä, mut mä uskon tavallaan kans taikuuteen. Mä uskon, et yhdessä yössä voi olla enemmän taikaa ku monessa vuodessa yhteensä. Sitä kautta mä uskon, et me voitais tutustua. En jaksa vatvoo normeja ja sitä, et mitä sais ja mitä ei sais tehdä, kun blaablaa. Jos sä edes hetken tunnet jotain samaa, mitä menetettävää meillä on?

Kyl sä mut tunnet, kato mua

Me nähtiin ensimmäisen kerran keväällä ja toisen kerran alkusyksystä. Siitä huolimatta sä muistit mut vielä ja mä muistin sut. Hassua miten jotkut vaan jää noin hyvin mieleen. Mulle kerrottiin sillon keväällä etukäteen, et sä oot huipputyyppi ja niinhän sä ootkin. Mä en tiedä mitä musta on puhuttu sulle, mut mä oon kuullu susta pelkkää hyvää. Sä oot ehkä yks rennoimmista ihmisistä, jonka mä oon koskaan tavannu ja se on vaan korostunu nyt, kun ollaan enemmän oltu samassa paikassa. Sun kanssa asiat hoituu siten, että molemmat kai tavallaan luottaa siihen, et toinen hoitaa hommansa ja, jos tulee esteitä, niin seistään samalla puolella loppuun asti. Mä en oo tähän mennessä kertaakaan kyseenalaistanu sun sanoja enkä usko, et mun tarttee jatkossakaan.

Mun luottamus toista kohtaan on välillä tosi sokeeta ja aina oon varautunu siihen ettei se toinen luota muhun samalla tavalla kuin mä siihen, kun oon niin monta kertaa pettyny. Sun kanssa kaikki on kuitenkin helppoa. Sain susta sellasen ensivaikutelman, et sun sanat ja teot kulkee samaa tietä eikä se vaikutelma oo haalistunu yhtään. Sä oot oikeesti suoraselkänen ja reilu. Mitä enemmän opin susta, sitä enemmän pidän sun tyylistä. Sun seurassa tuntuu hyvältä olla just se, joka mä oon ilman mitään ylimäärästä suodatinta. Sä annat mulle tilaa toteuttaa itteäni ilman ylimääräsiä reunaehtoja. Se on mulle oikeesti helpottavaa, kun tiiän sen riittävän, et oon oma itteni, sillä se ei todellakaan oo mulle mikään itestäänselvyys.

Yks juttu mistä mä pidän erityisesti on se, et kun sua kuuntelee ja samalla kattoo sua silmiin niin se ei koskaan oo tuntunu kiusalliselta. Siinä ei oo ylimääräsiä jännitteitä eikä tuu pakonomasta tarvetta siirtää katsetta pois. Sä oot mua niin paljon puheliaampi, et mua aina välillä alkaa hymyilyttämään, kun sä jaksat puhua niin kauan ja otat mut huomaamattomasti sun juttuun mukaan. Mä en voi olla ensimmäinen ketä tän sanoo, mutta sulla on todella miellyttävä ääni ja sä oot oikeesti sellanen tosi lämmittävällä tavalla vallottava persoona. Pelkkä sun läsnäolo nostaa tunnelmaa. Sä oot kans ihmisläheisellä tavalla järkevä, jos noin nyt voi edes kuvailla. Meinaan sitä, et sä oot tasapuolisesti kaikille just se ketä oot. Sä et oleta mitään, vaan annat jokaselle mahdollisuuden näyttää persoonaansa. Toi on yks monista syistä, miks mä kunnioitan sua enemmän ku pystyn sanoilla kuvaamaan.

Mä aina väitän, et oon huono lukemaan toisia ihmisiä enkä osaa tulkita rivien välejä. Sun kohdalla musta kuitenkin tuntuu, et meillä on joku sanaton yhteys. Aika useesti, vaikka toinen ei sanoiskaan kaikkea suoraan, molemmat tietää asian oikeen laidan ja toisen eleistä ollaan päätelty sen hetken fiiliksiä. Nyt, kun kirjotan tätä tekstiä hymyilen itekseni, sillä mulle tulee mieleen kaikkia juttuja, joissa ollaan oltu toistemme puolella ilman sanoja ja teoilla osotettu se. Hymyilen vielä lisää, sillä mietin niitä kertoja, kun sä oot seissy mun takana vaikken oo itekään ollu ihan varma itestäni. Mehän ei vielä edes tunneta toisiamme kunnolla ja silti pystyn sanomaan tän kaiken olevan totta. Siksikin mä todella toivon, et tullaan jatkossakin tekemään yhteistyötä. Sun kaltasia tyyppejä tässä maailmassa ei meinaan oo liian monta. Sitäpaitsi mä haluan vielä kattoo sua pitkään silmiin ja kuunnella sun juttuja.

Jos täs mikä vaa kävis siin ois iha liikaa kestämist, entä sit ku ei oo mitää enää tehtävis

Sä oot niitä, joihin oon iskeny silmäni heti ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien. Kun me käteltiin, joku mun sisällä liikahti. Tiesin, et sun kohdalla mun tunteet vie mua sata-nolla, jos annan asioiden mennä omalla painollaan. Siks mun piti ottaa aikaa mun fiiliksien selvittelyyn. Siinä yhdessä kohtaa oli ihan hyvä ettei me nähty pariin viikkoon, sillä se anto mulle aikaa järkeistää asioita ja pohtia jatkoa. Koko mun järki huusi, et mun pitäis hillitä mun tunteita ja kääntää fokus johonkin muuhun. Samalla mä kuitenkin mietin sua ja sitä kuinka mä pääsisin lähemmäs sua. Loppujen lopuks sain ajatuksia muualle kovan duunin myötä. Jankutin itelleni sitä ettet sä tuu koskaan kiinnostumaan musta millään tasolla eikä meillä oo tulevaisuutta edes frendeinä.

Sen parin viikon jälkeen mä kuitenkin ymmärsin, et mä kaipasin sua melkeen koko sen ajan. Mult meinas mennä kulaus vesilasista väärään kurkkuun, kun sitten näin sut. Mä oisin vaan halunnu kaapata sut halaukseen mutten voinu. Meiän välit ei oo niin läheiset, et mä voisin halata sua varsinkaan noin varottamatta. Hymyilin siis vaan itekseni koko sen päivän. Itseasiassa hymyilin koko sen loppu ajan, kun me nähtiin lähes päivittäin. Samalla mua alko taas jollain tasolla sattumaan mun tunteet sua kohtaan. Sain kuulla monelta sun suhdekuvioista, jotka oli kehittyny niitten viikkojen aikana yhä enemmän ja enemmän siihen suuntaan ettei mun kannattanu ees yrittää lähestyä sua. Mä tyydyin vaan seuraamaan sua sivusta ja nautin joka hetkestä sun kanssa.

Mitä enemmän me juteltiin, sitä enemmän mä pidin susta ja pidän toki edelleen. Mun frendi nauro mulle, kun kerroin sun olevan silmäänpistävän hyvännäkönen ja mielettömän hyvä tyyppi muutenkin. Ei siks ettei se ois uskonu mua vaan siks ettei se ollu yhtään yllättyny. Se on meinaan tottunu mun ihastumisiin. Samalla se totes myös, et mun täytyy unohtaa sut samantien etten edes harkitse yrittäväni mitään typerää. No mä kuitenkin harkitsin, sillä en nähny siinä mitään typerää. Yrittämiseen asti mä en sillon enkä edelleenkää oo menny, koska joku mun takaraivossa on kuitenkin sitä vastaan. Joku osa musta toivoo ettet sä oo tajunnu mitään etkä tuu koskaan tajuamaankaan. Toinen osa musta olettaa, että kyllä sä oot jotain jo tajunnu. Se meinaan näkyy kilometrien päähän, kun yritän niellä mun reaktioita, kun seuraan sua ja sun tekemistä. Mä päädyn jopa ite kysymään iteltäni, et "mikä noin hymyilyttää?" tai "ketä sä etsit sun katseella?" ja samalla mun huulilta meinaa päästä sun nimi.

Se ei oo yks eikä kaks kertaa, kun oon kirjaimellisesti tuntenu mun sykkeen kohoavan kurkkuun sun läsnäollessa. Toivon aina ees hipasua, kun päädytään sattumalta melkeen liian lähelle toisiamme. Tähän sopii hyvin yhen biisin sanat "jos tuut noin lähelle, pidä sormes pois iholta, jos leikkii jatkaisimme,se ois liian vaarallista." Jos hetken oletetaan sun tietävän jotenkin mun fiiliksistä, niin miks sä et sano mitään? Sille voi olla monta syytä, mut todennäkösin on se ettet sä ehkä sittenkää oo tajunnu mitään. Turha tätä on spekuloida. Joku seuraava askel mun on otettava, mut ensin mun täytyy miettii mikä se ois. 

Öinen puiston penkki ja kuu, seuraavana päivänä toivon et sä tuut

Jos joku, niin sä inspiroit mua alottamaan tän blogin. Susta mä oon syksyn aika päätyny kirjottamaan eniten. Näin ollen sä oot myös se, joka on eniten mun ajatuksissa pyöriny. Mä olin oikeessa, kun viime kerralla sanoin sun tulevan mun ajatuksiin sillon ku palaan sinne missä me nähtiin viimeisen kerran. Vielä kävellessäni sinne mä tavallaan toivoin, et sä olisit mua vastassa. Ottaessani kahvikupin käteen ja sanoessani hyvät huomenet niille, jotka siellä oli, tajusin ettet sä saapuis paikalle. Sä todella oot ottanu uuden suunnan sun elämälle. Aina, kun joku sano sun nimen säpsähdin vaistomaisesti. Odotin kuulevani jotain siitä kuinka sulla menee nykyään, mutta kaikki puhukin siitä millasia muistoja niillä oli susta. Mulle tuli ikävä sua.

Sulla ei oo varmaan aavistuskaan siitä, et mä kaipaan sua. Ei se mitään, sillä mä kyllä ymmärrän, et sulla on paljon tärkeempää mietittävää. Silti, jos mä uskaltaisin, ottaisin suhun jollain tavalla yhteyttä. Mä oon meinaan tän viikon aikana taas tajunnu kuinka paljon sä mulle opetit. Oon sulle niin kiitollinen etten mä oikeen osaa sitä edes kuvata. Ilman sun kohtaamista multa ois jääny paljon kokematta. Sä autoit mua ymmärtämään niin paljon niin lyhyessä ajassa, et harvoin oon kokenu mitään vastaavaa. Mä oon edelleen vähän hämmästyny siitä kuinka sä luotit muhun niin, et kerroit mulle sun omasta elämästä ja uskalsit näyttää sun fiiliksiä niin suoraan. Mä oon siitäkin kiitollinen ja toivon vaan, et sä koet mun olleen sun luottamuksen arvonen.

Mä tajusin tän viikon alussa aika nopeesti, et mulla ei siellä oo ketään, jonka kanssa mulle ois kehittyny sellanen yhteys kuin sun kanssa sillon keväällä. Se veti ensin miettiliääks, mut sit tajusin ettei mulla voikaan olla samanalaista yhteyttä kenenkään toisen kanssa, sillä se meiän välinen juttu oli oikeesti jotain spesiaalia. Sitäpaitsi siellä oli nyt myös uusia ihmisiä, joten siinä tutustumisessa kestää. Ja ois varmaan epärealistista venata nyt jotain yhtä spesiaalia. Siks haluaisinkin jutella sun kanssa ja purkaa mun fiiliksiä. Sulle oli niin helppo puhua, kun sain olla oma itteni ja sä ymmärsit mua. Välillä ois voinu luulla, et me ollaan tunnettu kauemminkin, kun kaikki oli niin sujuvaa.

Aika kuluu niin huomaamattomasti, et meiän edellisestä kohtaamisesta on jo puol vuotta. Oon monta kertaa miettiny, et ottaisin suhun jotenkin yhteyttä, mut ainakaan vielä mulla ei oo rohkeus riittäny. Enhän mä tiiä mitkä fiilikset sulle jäi musta. Toiseks haluaisin sanoa kaiken kasvotusten ja nyt kun ollaan eri kaupungeissa se on vielä vaikeempaa. Jos oisin hullun rohkee, pyytäisin sulta, et voitais nähdä joku päivä. En tiiä uskallanko koskaan koodaa sulle. Jotenkin mä mietin mokaavani sen. Toisaalta mä uskon siihen, et ilman riskejä ei voi saavuttaa oikeestaan yhtään mitään, joten ehkä mun pitäis vaan ottaa itteäni niskasta kiinni. Mikä on pahinta, mitä voi sattuu? Tuskin mitään maailmanloppua kannattaa pelätä. Just sen vuoks mä taidan vielä joku päivä yrittää. Sä oot vaan liian spesiaali siihen, et jättäisin tän tähän.

Tekstien henkilöt

Tän blogin ensimmäisessä tekstissä pohdin sitä, miten muut erottais eri henkilöt mun teksteistä. Aika äkkiä mä tajusin, et tunnisteet on tähän hyvä keino. Noi prinsessa, lime, kuningatar ja muut on siis mun keksimiä nimiä eri ihmisille. Noi nimet ei oo käytössä yleisesti ees mun puheessa. Ne ei myöskään oo erityisen kekseliäitä tai kauniita.  Mulle tärkeintä on, ettei kenenkään henkilöllisyys tuu ilmi. Mä voin yrittää joskus avata noita nimiä enemmän, mut yksinkertasesti ne aukasee mulle itelleni tietyn jutun, tapahtuman tai esim.  piirteen siitä ihmisestä, jolle oon sen nimen antanu. Noi yhteydet on kuitenkin hyvin harvassa loogisia, joten niiden arvaaminen on epätodennäköstä.

Vaan yks fakta yhdistää näitä kaikkia henkilöitä: kaikki heistä pyörii vahvasti mun ajatuksissa. Joukossa on eri ikäsiä ja eri paikoissa tavattuja tyyppejä. Joihinki oon ollu ihastunu, jotkut on tehny muhun muuten poikkeuksellisen vaikutuksen. Joistain tuun varmaan kirjottamaan jatkuvasti, toiset jää sivurooliin. Ne, jotka tähän blogiin päätyy on mukana täysin fiilispohjalta. Jotkut vaan inspiroi mua enemmän ja joskus käy silleen, et joku onkin osa vaan pienen hetken huumaa. Mut niinhän elämä tavallaan oikeestikin menee. En mä osaa sitä selittää, kuinka mä päädyn jostain kirjottamaan. Jotenkin vaan syntyy tarve päästä purkamaan niin sen hetkisiä fiiliksiä ja ajatuksia. No joo, jokasella on omat tapansa käsitellä asioita eikä sen tarttee olla sen monimutkasempaa.

Mä en suoraan sanottuna usko, että tää blogi tulee kauheen yleiseen tietoon siten, että joku tunnistais täältä henkilöitä tai mut. Se on kuitenkin vaihtoehto, jonka tiedostan ja jonka oon hyväksyny siinä kohtaa, kun oon tän blogin julkiseks laittanu. Omalla tavallaan mua kans kiehtoo se idea, et joku voi oikeesti löytää ittensä näistä teksteistä. Tällä hetkellä se tuntuu vaan jotenkin absurdilta, et saisin joku päivä viestin, jossa kysyttäis esimerkiks, et "Olenko mä toi kuningatar, josta sä puhut sun blogissa." Katotaan tuleeko sellasta päivää. Hienompaa ois, jos joku pystyy samaistumaan mun teksteihin tai vaikka saamaan omaan elämäänsä jonkinlaista inspistä tästä blogista.

Ootan jo sitä, että noiden tunnisteiden klikkaaminen kannattaa laajemmin. Sit pystyn itekin näkemään, miten tietty tyyppi on pyöriny mun ajatuksissa ja miten ne ajatukset on ajan myötä muuttunu. Sit pystyn myös hahmottamaan, et kuinka monta uutta ihmistä on tullu mun ajatuksiin niin vahvasti, et oon päätyny kirjottamaan heistä. Tää blogiprojekti on parhaimmillaan sillon, kun jokasta tunnistetta klikkaamalla pääsee tarinaan, josta pystyy näkemään eri käänteitä ja aistimaan eri tunteita. Mä en tiiä, et mitä venata tän blogin suhteen, mut mä oon valmis jatkamaan, joten katotaan miten tää kehittyy.

Mulla on ikävä sua vielä kakstuhattakaheksankyt-luvulla.

Viime yönä sä tulit taas mun uniin. Mä en muista kunnolla mitä se uni käsitteli, mut sun mukanaolo sai mun sykkeen nousemaan. Me ei olla nähty kohta vuoteen edes vilaukselta. Silti sä tuut mun uniin säännöllisesti. Mulla toden totta on ikävä sua. Mä mietin välillä mitä elämä on sulle tuonu ja miten sulla menee.  Mä en oo kuitenkaan tehny elettäkään, et me nähtäis jälleen, sillä mua tavallaan pelottaa se ettet sä haluu nähdä mua enää, koska mä en merkitse sulle mitään. Silti mä haluaisin ainakin vielä kerran puhua sulle. Kertoa sen kuinka sun sanat kulkee edelleen mun mukana tsempaten mua ja auttaen mua kulkemaan eteenpäin. 

Mä oon kysyny monelta tyypiltä näitten vuosien varrella, et kuin kauan kestää unohtaa sut ja kuinka mä pääsen susta yli. Useimmiten oon saanu vastauksen, et kyl aika tekee tehtävänsä. Niin se on kai tehnykin. En mä sua oo vieläkään unohtanu, mut ne palavimmat halut ja haaveet on hiipunu. Mä oon kasvanu siitä teini-ihastuksesta. Mua jopa nykyään hymyilyttää, kun mä mietin kuinka sä olit monta vuotta mun unelmien nainen. En mä teininä osannu kuvitella mitää yhtä upeeta kuin se, et oisit vastannu mun tunteisiin. Järjellä ajateltuna on ihan hyvä ettet osottanu vastakaikua. Se ykspuolisuus hajotti mua sillon, mut loppujen lopuks se kaikki vaan vahvisti mua.

Se on siis totta, et mä olin korviani myöden ihastunu suhun. Sä olit ensimmäinen, johon muistan ihastuneeni kunnolla. Sun avulla mä opin tuntemaan itteäni paremmin. 14/15-vuotiaalle se oli valtava juttu. Mä oon kertonu sulle paljon siitä kuinka sä olit mulle tärkee tuki ja kuinka paljon sä autoit mua sillon, ku olin toi teini. Mä oon kuitenkin jättäny kertomatta ton, et mä olin ihastunu suhun. Mä mietin välillä, et aavistitko sä jotain. Sä oot kuitenkin ainut, joka tohon kysymykseen voi vastata enkä mä varmaan koskaan enää saa tilaisuutta kertoa tota sulle. Toi ei meinaan oo sellanen asia, jonka vois pamauttaa, jos me sattumalta nähtäis kadulla. Eikä sen kertominen muuttais mitään. Vai muuttaisko? Ihan turha sitä on spekuloida.

Mä tajuun hetki hetkeltä paremmin sen, kuinka paljon sä ja suhun liittyvät jutut on kasvattanu mua ihmisenä. Mä en ees liiottele, kun sanon etten mä ois mä ilman sua. Niin mä tän kaiken koen. Ehkä just mun alitajunta pitää susta kiinni ja sä tuut mun uniin. Sä oot vaan liian merkittävä siihen, et mä oisin päästäny irti. Haluaisin uskoa ettet säkään oo unohtanu mua, Mut kyllä mä ymmärrän ettet sä oo kokenu meiän välistä ihmissuhdetta niin vahvana ku mä. Sä oot mua kuitenkin paljon fiksumpi ja vanhempi. Sä oot koko ajan ollu aikuinen ja mä oon käyny läpi kasvun teinistä nuoreks aikuiseks. Sen vuoks tää mun luottamus ja arvostus sua kohtaan varmaan korostuukin näin hyvin. Oli miten oli, toivottavasti me nähdään vielä. Mä haluan vielä kerran kiittää sua ja muistuttaa sua siitä, kuinka tärkee ja upea sä olet huolimatta siitä, mitä joku toinen sanoo.

Mä annan sulle luvan tiputtaa mut sun kartastolta

Mä oon yrittäny miettiä, et mitä sä kelaat musta. Ehkä se on täysin väärä lähestymistapa, mut mä en voi olla kelaamatta sitä, sillä meiän historia on lyhykäisyydessään värikäs. Mua edelleen jännittää jokanen meiän jälleennäkeminen. Mä en voi sille mitään. En mä edes tiedä, et mistä se kaikki jännitys kumpuaa, kun emmä koe tarvetta tehä suhun vaikutusta. Ensin se oli yleistä ja mä jännitin jokasta siinä ympäristössä, mut sua mä jännitän edelleen enemmän ku ketään muuta siellä. Mä oon parina hetkenä jopa pelänny sua. Toinen puoli tälle on mun kunnioitus sua kohtaan. Sä oot alusta asti ollu myös niitä, joita mä salaa ihailen. Sä hoidat hommas mun silmissä niin viileellä asenteella, et monilla ois opittavaa sulta.

Mun ihailu kohdistuu puhtaasti sun ammattitaitoon. Niin mä oon sen aina selittäny kaikille, itteni mukaan lukien. Eikä se kovin harhaan osu. Tottakai sä oot näyttävä nainen, joka on saanu munkin pään kääntymään, mutta se siitä sitten. Se jännitys, mikä saa mut aina valtaansa, kun oon sun seurassa voittaa kaiken muun. Mä oon toki joskus levottomina päivinä kertonu frendeille sun ulkonäön ja luonteen parhaita puolia ja voisin kertoa ne sullekin. En kuitenkaan usko sun välittävän mun avautumisista. Sulla on niin kova pinta, et mun ihailun vastaanottaminen ei sopis sun imagoon. Sä luulisit mun mielistelevän sua. Mä myönnän ton olevan pelkkä oletus, mut sun käytös puhuu ton puolesta. Mä oo ees pahoillani, vaikka osuisinkin oikeeseen, sillä mä tiedän ettet sä tarkota pahaa. Et sä oo paha tai kylmä, vaan sun pinta ja luonne on kovempia ku monen muun.

Sä et edes aavista mun paineita. Ei sekään haittaa. Miten sä voisitkaan tietää niistä, kun yritän parhaani mukaan piilottaa ne. Vai ootko sä aistinu musta jotain? Sitä mun on vaikee uskoa. Mä en vaan osaa kuvitella, et sä oisit miettiny mitään tollasta. Sen sijaan mä toivon, että sä aistit musta sen kunnioituksen. Mä oon monta kertaa miettiny kuinka sä pystyt handlaamaan kaiken niin hyvin. En vielä oo uskaltanu kertoa sulle  kuinka paljon mä arvostan sua ja sun työskentelyä. Sä herätät mussa niin paljon ristiriitasia tunteita etten tiiä miten mä saan sanottua sulle enemmän ku pari sanaa. Mä oon jo kerran nielly oman ylpeyteni ja pahotellu sulle mun epäkunnioittavaa käytöstä sua kohtaan, Mä olinkin oikeesti pahoillani, mut sä kuittasit kaiken, sillä ettet sä edes oikeen kiinnittäny huomiota mun käytökseen.

Miten sä, et muka kiinnittäny mun tekemisiin huomiota, kun mä tunsin sun katseen toistuvasti mun takaraivossa ja kuulin sun suusta sanoja, jotka kritisoi mua. Okei, ehkä se koko juttu suureni mun päässä, mut silti toi kuvaa sua aika hyvin. Oli kyse mistä tahansa niin sä oot lyhytsananen. Sekin sopii mulle. Mä hyväksyn jopa sen, et sun sanat viiltää mua välillä. Se tuntuu aina siltä ku sä haluaisit osottaa kuinka pieni mä olen. Se onnistuu niin hyvässä ku pahassakin. Siten mä oon oppinu paljon enemmän ku oisin koskaan uskonu. Mä oon siis myös kiitollinen sulle. Sä oot auttanu mua olemaan vahvempi. Jos se on sun pohjimmainen tarkotus niin oot onnistunu. Jos se ei oo ees sun tavote niin mikä sitten? Tän mä todella haluan tietää. Niinku huomaat, mulla on sulle paljon asiaa ja kysymyksiä. Ennen ku jatkan, mun on kuitenkin pakko miettiä haluunko mä todella tietää kaikkeen vastauksen tai oonko mä valmis hyväksymään sen ettet sä välttämättä kerro yhtään mitään.

Kuuletko, kun mä huudan sua

Viimiset pari viikkoa oon yrittäny ettii sua mun katseella. Oon venannu, et saisin taas kattoo sua suoraan silmiin ja tuntee sen käsittämättömän fiiliksen. Sen, joka saa mut aina miettimään. et mitä just tapahtu. Monet on kysyny, et mitä ihmettä mä näen sussa. Mä en osaa sitä kunnolla selittää, mut sulla on ehkä kauneimmat kasvot ja valovoimaisin hymy, jonka oon koskaan nähny. Sun ääni on miellyttävän pehmee enkä voi olla kehumatta sun kroppaa. Toivottavasti sä ite tiiät kuinka upee oot.

Sä oot yks niistä, joille oon myös kasvotusten kertonu, mitä mä kelaan. En oo katunu sitä hetkeäkään, vaikka sillon jäi ilmaan vähän epämääräset vibat eikä nähty pitkään aikaan. Mua ei kuitenkaan missään vaiheessa pelottanu, et oisit ollu mulle jotenki vihanen tai jotain vastaavaa. Sun hymy pitkän tauon jälkeen osotti ettei mitään pelättävää ees ois ollu. Sä kuitenkin sekotit mun ajatuksia ja tunteita siihen samaan pisteeseen missä ne oli joskus ollu.

Mä olin jo hyväksyny sen ettei mulla oo mitään chänssejä suhun enkä missään kohtaa sen takia edes yrittäny pokata sua tai mitään muutakaan, kunhan kerroin sen kuinka upee oot mun silmissä. Toi meiän jälleennäkeminen kuitenkin sai mut kelaamaan, et mitä jos. Mitä jos, mä yrittäisin lähentyä sun kanssa. Mitä, jos kaikki meniskin toisella tavalla. Mitä, jos meillä oliskin jotain ainutlaatusta. Mitä, jos mä olinkin vaan liian varovainen sillon ja siks mä menetin jotain. Mitä, jos se jotain ois ollu jotain todella suurta ja mieletöntä. Noita ajatuksia tuli loputtomiin ja ne viilsi mua sisältäpäin, sillä luulin hetken toimineeni jotenkin väärin, koska ei mulle yleensä tuu mieleen, et pitäis yrittää uudelleen.

Nyt oon taas päässy noista pahimmista "mitä jos"-keloista irti, mut silti sä pyörit mun mielessä. Oon kai koukussa sun hymyyn ja katseeseen. Tiiäks, sä oot yks niistä harvoista tyypeistä, joita en tunne ja, jotka vois silti vaan yhtäkkiä tulla kertomaan mulle ihan mitä vaan, siis vaik pyytämään apua tai avautumaan tunteista, niin mä oisin heti ilman sekunninkaan mietintää valmis auttamaan, kuuntelemaan, tukemaan tai mitä ikinä se tilanne sit vaatiikin. Mun pitäis kai taas vaan päästää irti ajatuksista, jotka koskee sua, mutta en oo ihan vielä valmis siihen. En oo valmis, vaikka mä tiiän ettei sun tilanne oo mihinkään muuttunu. Voitko vaan pliis kertoa mulle, et koska me nähdään uudestaan?

Saat mitä annat / taas pitää skarppaa

Mun on tosi vaikee uskoa, et sä muistaisit mua meiän kohtaamisten perusteella, koska me ollaan vaan muutaman kerran kävelty toistemme ohi ja kerran vaihdettu pari sanaa. Mä en myöskään usko, että sä tunnistat mua nimen perusteella. Ootko sä muuten kuullu jonkun suusta jotain musta? Mä en ainakaan tiedä susta kunnolla mitään muuta ku sen, että me tullaan kohtaamaan ens viikolla ensimmäistä kertaa siten, että esittäydytään. Mua kieltämättä jännittää se, miten meiän yhteistyö lähtee toimimaan.

Mä en oo sellanen tyyppi, josta saa helposti erityisen lupaavan ensivaikutelman. Mä jään helposti toisten varjoon enkä osaa tuoda mun parhaita puolia esiin silleen, et ne vakuuttais. Silti mä pyrin antamaan kaikkeni sille mitä teen. Mä oon kerranki löytäny tän omalta tuntuvan jutun, niin haluun pitää siitä kiinni ja tehdä hommat niin hyvin ku ikinä pystyn. Mä oon alkuun aika jännittyny, joten  siinä kestää hetken kunnes muut ymmärtää, et mä oon tosissani ja musta löytyy se tarvittava potentiaali.  Mä kuitenkin luotan siihen, et tekemällä mun omaa juttua säkin saat kiinni musta ja mun toiminnasta.

Mä todella venaan, et me päästään tutustumaan. Mulla ei silleen oo mitään odotuksia sua kohtaan. Toivon kuitenki, et me tullaan juttuun eikä meiän välille tuu mitään ylimääräsiä jännitteitä. Mä tiedän, et oon tässä ite se, jonka takia niitä jännitteitä saattaa syntyä. Mä meen tosi vahvasti fiilispohjalla ja se näkyy mun toiminnassa. Pitää kans muistaa ettei kaikista voi tykätä. Pyrin kuitenkin siihen, et tullaan mahdollisimman hyvin keskenämme toimeen. Ja toki siinä tutustumisessa menee aikaa. Mä ehkä enemmän mietin tässä jotain ihan muuta ku tota, et jos me ei jostain syystä tultaiskaan toimeen.

Mä oon aina välillä tosi herkkä ihastumisen suhteen. Mä siis saatan ihastua suhunkin jollain tasolla. Nää on melko turhia spekulaatioita tässä vaiheessa, kun eihän koskaan etukäteen voi tietää, et mitä tulee tapahtumaan. Must vaan tuntu oikeelta kertoa tää sulle jo tässä vaiheessa, jotta voin ns. pelata täysin avoimilla korteilla. Pakko myös sanoa, et jos nyt ihastuisinkin suhun niin tuskin sä sitä ite huomaisit, sillä en mä sitä sulle kertois. En mä haluais sekottaa yhtään mitään vaan pitäytyisin siinä, et saadaan kunnialla hommat hoidettua. Mun päässä tää juttu on levinny nyt tosi moneen ajatuskelaan, joten ehkä me palataan tähän aiheeseen, kun ollaan esittäydytty toisillemme. Siihen asti mä yritän pitää sut poissa mun ajatuksista, jotten luo enempää odotuksia tai kauhukuvia.

Onks sullakin niitä päivii, kun tavallaan on irti, maasta hieman irti

Mä en koskaan saa tietää susta yhtä paljon ku sä tiedät musta. Mä hyväksyn sen, mut mikset sä voi olla avoimempi edes sen suhteen, mitä sä musta ajattelet. Mä en osaa lukee rivien välistä enkä tulkita sun katseita. Mä erotan just ja just sen ku sua on alkanu ärsyttämään tai sä naurat mun jutuille. Enkä mä edes jaksa leikkiä mitään ajatustenlukijaa. Mä en halua käyttää meiän yhteistä aikaa siihen, että kyselisin sun suhtautumista muhun, kun ei se oo se idea. Sillä on kuitenkin väliä, jos koet ettei meiän yhteistyö vie ketään eteenpäin. Sillon meiän tapaamiset on turhia.

Me mentiin pitkään siten, että mä yritin salata mun ärsytystä sua kohtaan. Ensin se aiheutu siitä, et mua harmitti, sillä mun elämästä oli just poistunu ihminen, jolle pystyin avautumaan enemmän ku kenellekään aikasemmin. Sitten mua alko ärsyttämään se ettet sä tuntunu ymmärtävän mua vaan jankutit siitä kuinka kaikki perustuu omiin valintoihin ja kuinka faktat on mua vastaan. Sä kun oot enemmän järkeen nojautuva kun mä taas meen tunteet edellä. Mä myönnän provosoineeni sua kaiken muun kustannuksella. Näin jälkikäteen kelattuna se ei kuulu mun ylpeimpiin hetkiin.

Sen tapaamisen jälkeen mä vaan nauroin, koska susta tuli ekan kerran sun perusviboista poikkeavia signaaleja. Ajattelin, et kerrankin sä oot se, joka ärsyynty ihan huolella. Mä myönnän olleeni lapsellinen ja oisin hyvin ymmärtäny, jos sä oisit ton jälkeen ilmottanu ettei meiän yhteistyö toimi. Mun piti itekin miettiä jatkoa ja jopa sitä miten kerron sulle etten halua enää tavata sua. Siks en osannu yhtään odottaa sitä mitä tapahtu. Sä sait mut hämmentymään, koska yhtäkkiä osotitki uudella tavalla ymmärtäväs mua ja sulla oli ehdotuksia jatkon varalle.

Sit seuraavalla kerralla sä tuit mua yhä enemmän ja puhuit asioista mun kannalta, etkä maininnu mitään siitä, kuinka mun valinnat on vaan ollu vääriä tai en oo ottanu tarpeeks vastuuta. Mä en vaa ihan ymmärrä mikä tässä on muuttunu. Kumpi meistä on muuttanu toimintaansa vai ollaanko me molemmat liikuttu kohti yhteisymmärrystä. Ehkä se sit kallistuu tohon jälkimmäiseen.Tää on vielä niin uutta ja tapahtu niin yllättäen, et tartteen vielä lisää osotuksia muutoksesta. Mä en meinaan oo saanu kiinni siitä miten sä ajattelet musta ja mun tilanteesta. Pitäis varmaan kysyä suoraan, koska voi hyvin olla, et joku toinen ois parempi vaihtoehto kulkemaan mun tukena eteenpäin.

Se et sä jätät jäljen, on osa kokemusta

Sä oot yks niistä harvoista, joille uskalsin jakaa mun fiiliksiä. Luitko sä koskaan sitä mun kirjettä sulle? Miks jätit lukematta?  Mitä ajatuksia se sussa herätti?  Näitä kysymyksiä mulla ois loputtomiin, mut sä oot ainut, joka vois antaa mulle vastauksia. Me ei vaan taideta enää kohdata. Sulla on täysin uudet kuviot ja munkin elämä muuttuu jatkuvasti. Silti mä palaan ajattelemaan sua aina välillä.

Yks mun lukemattomista unettomista öistä sai mut selaamaan puhelinta ja päädyin sun someprofiileihin. Oot nykyään avoin sun elämästä ja niitä päivityksiä lukiessa mun ajatus alko kiitämään. Mä tajusin, että olin huomannu susta keväällä enemmän ku oisit ehkä halunnu. Samalla mä kirosin itteeni, sillä en sillon uskaltanu luottaa täysillä mun vaistoihin. Sillon oisin ehkä voinu tukea sua paremmin. Toisaalta eihän me edes tunneta kunnolla ja meiän kohtaamiset oli harvassa. Ja tähän liittyy myös se etten mä tai kukaan muukaan oo ajatustenlukija. Siinä ois ollu tosi iso riski tunkeutua liian lähelle.

Sillon yöllä ja vielä seuraavinakin päivinä mä kävin päässäni läpi monia "mitä jos"-skenaarioita. Ne ei kuitenkaan muuta mitään. Enkä mä ees kadu mitään. Sitä paitsi se mun kirje mukyllä kertoo kaiken oleellisen. Oot oikeesti todella rohkee ja upee tyyppi, jolle koko maailma on avoin kunhan vaan ite uskallat toteuttaa itseäs. Jos mä pystyisin, tsemppaisin sua tasasin väliajoin. Se ei kuitenkaan oo mahdollista, sillä mä en kuulu sun elämään. Siks mä toivon, et oot säilyttäny sen mun kirjeen ja voit palata siihen aina, kun siltä tuntuu.

Mun arki ajaa mut samaan paikkaan, jossa me kohdattiin. Senkin takia sä pyörit nyt enemmän mun mielessä. Seuraavan kerran, kun mä astun siihen saliin, tuut aivan varmasti mun ajatuksiin. Sä tsemppasit mua ja autoit jaksamaan. Sun kanssa asioiden hoito oli sujuvaa ja sain olla täysin oma itteni. Mä en tiiä mitkä muistot sulle jäi musta, mut omasta puolesta voin sanoa, et mulle sun kohtaaminen oli mieleenpainuva juttu. Nyt mä en enää nää sua vaan kohtaan uusia ihmisiä. Sä sanoit kerran about niin, et elämässä kohtaa paljon erilaisia ihmisiä ja niitä tarttee vaan opetella kuuntelemaan ja sillon pääsee pitkälle. Tota neuvoa mä todella yritän noudattaa. Kuuntelulla mä meinaan sain tietää sustakin enemmän enkä vaihtais meiän keskusteluja mihinkään.

Basics

Tää blogi synty puhtaasta tarpeesta saada kirjottaa. Kävin yks päivä läpi pahvilaatikkoa, josta löyty mun tekstejä about kuuden vuoden ajalta. Siellä oli epäonnistuneita yrityksiä pitää päiväkirjaa, joitain koulussa kirjotettuja tekstejä ja sitten oli lukuisia irtopapereita. Niistä löyty suurimmaks osaks sanoja, joita en oo koskaan saanu sanottua hänelle, jota oon kirjottaessa ajatellu. Siinä selatessa tuli sellanen fiilis, että haluun jatkossa kirjottaa ja jakaa mun tekstejä myös muille ja tää osottautu helpoimmaks ratkasuks mulle.

"Moodsvingei helvetistä taivaaseen" tulee Cheekin biisistä "Mielialat ylös alas". Toi laini on kolahtanu muhun aina ja sopii tän blogin nimeks, sillä tuutte kyllä huomaamaan mielialanvaihdoksia teksteissä. Mun ideana on siis jakaa ajatuksia, joita mulla herää eri ihmisistä, jotka koskettaa mua jotenkin. Tekstit on sellasessa muodossa, et ne on pohjimmiltaan osotettu aina tietylle ihmiselle, mutta ne ei itse sitä tiedä. Koska tää blogi on julkinen, niin teksti myös on sen mukasta, eli tietenkään en aio paljastaa kenenkään henkilöllisyyttä enkä ala juoruamaan kenenkään elämästä. 

Mulla ei vielä oo valmista ideaa siihen, millä te lukijat erottaisitte eri ihmiset, jotka tulee teksteissä esille. Näin alussa sillä ei oo merkitystä, mutta jos tää homma etenee niin tekstit alkaa kertomaan laajempia tarinoita. Tätä on oikeesti paha alkaa selittämään, kun mä tiiän lopputuloksen puhuvan puolestaan sit aikanaan. Mulla kuitenkin on luottoa sitä kohtaan, et tää juttu kehittyy omassa tahdissaan.

Mitä tulee mun omaan henkilöllisyyteen, niin siitäkään en tässä vaiheessa haluu kertoa enempää. Mua ei meinaan erityisemmin viehätä ajatus siitä, et jotkut alkais arvailemaan mun tekstien ihmisten henkilöllisyyksiä. Näin ollen harva mun tuntemista ihmisistä saa tietää tästä projektista. Mä siis sanon tätä projektiks, koska mä haluun tavallaan uskoa siihen, että joku päivä mä löydän jotain sellasta mikä saa mut poistamaan tän blogin ja polttamaan ne alussa mainitut tekstit. Se jotain on sellasta mistä en päädy kirjottamaan, sillä uskallan elää täysillä sitä hetkeä. Siihen asti mä haluan toivottaa teiät tervetulleeks mun ajatuksiin ja tavallaan elämäänkin.