lauantai 15. joulukuuta 2018

Jos täs mikä vaa kävis siin ois iha liikaa kestämist, entä sit ku ei oo mitää enää tehtävis

Sä oot niitä, joihin oon iskeny silmäni heti ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien. Kun me käteltiin, joku mun sisällä liikahti. Tiesin, et sun kohdalla mun tunteet vie mua sata-nolla, jos annan asioiden mennä omalla painollaan. Siks mun piti ottaa aikaa mun fiiliksien selvittelyyn. Siinä yhdessä kohtaa oli ihan hyvä ettei me nähty pariin viikkoon, sillä se anto mulle aikaa järkeistää asioita ja pohtia jatkoa. Koko mun järki huusi, et mun pitäis hillitä mun tunteita ja kääntää fokus johonkin muuhun. Samalla mä kuitenkin mietin sua ja sitä kuinka mä pääsisin lähemmäs sua. Loppujen lopuks sain ajatuksia muualle kovan duunin myötä. Jankutin itelleni sitä ettet sä tuu koskaan kiinnostumaan musta millään tasolla eikä meillä oo tulevaisuutta edes frendeinä.

Sen parin viikon jälkeen mä kuitenkin ymmärsin, et mä kaipasin sua melkeen koko sen ajan. Mult meinas mennä kulaus vesilasista väärään kurkkuun, kun sitten näin sut. Mä oisin vaan halunnu kaapata sut halaukseen mutten voinu. Meiän välit ei oo niin läheiset, et mä voisin halata sua varsinkaan noin varottamatta. Hymyilin siis vaan itekseni koko sen päivän. Itseasiassa hymyilin koko sen loppu ajan, kun me nähtiin lähes päivittäin. Samalla mua alko taas jollain tasolla sattumaan mun tunteet sua kohtaan. Sain kuulla monelta sun suhdekuvioista, jotka oli kehittyny niitten viikkojen aikana yhä enemmän ja enemmän siihen suuntaan ettei mun kannattanu ees yrittää lähestyä sua. Mä tyydyin vaan seuraamaan sua sivusta ja nautin joka hetkestä sun kanssa.

Mitä enemmän me juteltiin, sitä enemmän mä pidin susta ja pidän toki edelleen. Mun frendi nauro mulle, kun kerroin sun olevan silmäänpistävän hyvännäkönen ja mielettömän hyvä tyyppi muutenkin. Ei siks ettei se ois uskonu mua vaan siks ettei se ollu yhtään yllättyny. Se on meinaan tottunu mun ihastumisiin. Samalla se totes myös, et mun täytyy unohtaa sut samantien etten edes harkitse yrittäväni mitään typerää. No mä kuitenkin harkitsin, sillä en nähny siinä mitään typerää. Yrittämiseen asti mä en sillon enkä edelleenkää oo menny, koska joku mun takaraivossa on kuitenkin sitä vastaan. Joku osa musta toivoo ettet sä oo tajunnu mitään etkä tuu koskaan tajuamaankaan. Toinen osa musta olettaa, että kyllä sä oot jotain jo tajunnu. Se meinaan näkyy kilometrien päähän, kun yritän niellä mun reaktioita, kun seuraan sua ja sun tekemistä. Mä päädyn jopa ite kysymään iteltäni, et "mikä noin hymyilyttää?" tai "ketä sä etsit sun katseella?" ja samalla mun huulilta meinaa päästä sun nimi.

Se ei oo yks eikä kaks kertaa, kun oon kirjaimellisesti tuntenu mun sykkeen kohoavan kurkkuun sun läsnäollessa. Toivon aina ees hipasua, kun päädytään sattumalta melkeen liian lähelle toisiamme. Tähän sopii hyvin yhen biisin sanat "jos tuut noin lähelle, pidä sormes pois iholta, jos leikkii jatkaisimme,se ois liian vaarallista." Jos hetken oletetaan sun tietävän jotenkin mun fiiliksistä, niin miks sä et sano mitään? Sille voi olla monta syytä, mut todennäkösin on se ettet sä ehkä sittenkää oo tajunnu mitään. Turha tätä on spekuloida. Joku seuraava askel mun on otettava, mut ensin mun täytyy miettii mikä se ois. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti