tiistai 11. joulukuuta 2018

Mulla on ikävä sua vielä kakstuhattakaheksankyt-luvulla.

Viime yönä sä tulit taas mun uniin. Mä en muista kunnolla mitä se uni käsitteli, mut sun mukanaolo sai mun sykkeen nousemaan. Me ei olla nähty kohta vuoteen edes vilaukselta. Silti sä tuut mun uniin säännöllisesti. Mulla toden totta on ikävä sua. Mä mietin välillä mitä elämä on sulle tuonu ja miten sulla menee.  Mä en oo kuitenkaan tehny elettäkään, et me nähtäis jälleen, sillä mua tavallaan pelottaa se ettet sä haluu nähdä mua enää, koska mä en merkitse sulle mitään. Silti mä haluaisin ainakin vielä kerran puhua sulle. Kertoa sen kuinka sun sanat kulkee edelleen mun mukana tsempaten mua ja auttaen mua kulkemaan eteenpäin. 

Mä oon kysyny monelta tyypiltä näitten vuosien varrella, et kuin kauan kestää unohtaa sut ja kuinka mä pääsen susta yli. Useimmiten oon saanu vastauksen, et kyl aika tekee tehtävänsä. Niin se on kai tehnykin. En mä sua oo vieläkään unohtanu, mut ne palavimmat halut ja haaveet on hiipunu. Mä oon kasvanu siitä teini-ihastuksesta. Mua jopa nykyään hymyilyttää, kun mä mietin kuinka sä olit monta vuotta mun unelmien nainen. En mä teininä osannu kuvitella mitää yhtä upeeta kuin se, et oisit vastannu mun tunteisiin. Järjellä ajateltuna on ihan hyvä ettet osottanu vastakaikua. Se ykspuolisuus hajotti mua sillon, mut loppujen lopuks se kaikki vaan vahvisti mua.

Se on siis totta, et mä olin korviani myöden ihastunu suhun. Sä olit ensimmäinen, johon muistan ihastuneeni kunnolla. Sun avulla mä opin tuntemaan itteäni paremmin. 14/15-vuotiaalle se oli valtava juttu. Mä oon kertonu sulle paljon siitä kuinka sä olit mulle tärkee tuki ja kuinka paljon sä autoit mua sillon, ku olin toi teini. Mä oon kuitenkin jättäny kertomatta ton, et mä olin ihastunu suhun. Mä mietin välillä, et aavistitko sä jotain. Sä oot kuitenkin ainut, joka tohon kysymykseen voi vastata enkä mä varmaan koskaan enää saa tilaisuutta kertoa tota sulle. Toi ei meinaan oo sellanen asia, jonka vois pamauttaa, jos me sattumalta nähtäis kadulla. Eikä sen kertominen muuttais mitään. Vai muuttaisko? Ihan turha sitä on spekuloida.

Mä tajuun hetki hetkeltä paremmin sen, kuinka paljon sä ja suhun liittyvät jutut on kasvattanu mua ihmisenä. Mä en ees liiottele, kun sanon etten mä ois mä ilman sua. Niin mä tän kaiken koen. Ehkä just mun alitajunta pitää susta kiinni ja sä tuut mun uniin. Sä oot vaan liian merkittävä siihen, et mä oisin päästäny irti. Haluaisin uskoa ettet säkään oo unohtanu mua, Mut kyllä mä ymmärrän ettet sä oo kokenu meiän välistä ihmissuhdetta niin vahvana ku mä. Sä oot mua kuitenkin paljon fiksumpi ja vanhempi. Sä oot koko ajan ollu aikuinen ja mä oon käyny läpi kasvun teinistä nuoreks aikuiseks. Sen vuoks tää mun luottamus ja arvostus sua kohtaan varmaan korostuukin näin hyvin. Oli miten oli, toivottavasti me nähdään vielä. Mä haluan vielä kerran kiittää sua ja muistuttaa sua siitä, kuinka tärkee ja upea sä olet huolimatta siitä, mitä joku toinen sanoo.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti