tiistai 26. helmikuuta 2019

Horisontis valot, jotka näyttää tien etten eksyis syvyyksiin

Nähtiin pitkästä aikaa ja vaikka sen aikavälin meiän viimisimmästä kohtaamisesta huomas, niin se ei vaikuttanu yhtään niin paljoa ku etukäteen jännitin. Sä nauroit mun jutuille ja tuit mua, kun kerroin mun hunoista hetkistä. "Sen kyl huomaa, susta tulee sellasia duracel-viboja" sanoit mun kerrottua tästä ihan älyttömän hyvästä ajanjaksosta ja sait mut hymyilemään. Sä oot muuttunu tosi paljon tässä vuoden aikana ja niin kai mäkin oon. Me ollaan vihdoin liikuttu siihen suuntaan, jossa meiän yhteistyö oikeesti kannattaa. Mun ei enää tartte miettiä, et avaanko itestäni asioita aivan turhaan, sillä sä et oo heti niin sanotusti iskemässä takasinpäin jotain sellasta, joka vie mun fokuksen turhiin asioihin, joiden pyörittely ei auta ketään.

Susta on tullu jotenki rennompi. Mä en ehkä edes halua tietää vastausta kysymykseen, joka tulee ensimmäisenä mun mieleen. Se kysymys ois, et miks, mutta ei sillä oo väliä. Pääasia on se, että me ollaan nyt tässä. Mä oon valmis seuraamaan tätä niin pitkälle, ku sä oot menossa. Tai siis niin pitkälle ku me vaan päästään. Mua on tässä välillä turhauttanu todella paljon se kuinka me ei olla edetty pätkän vertaa ja on tuntuntu siltä, et me ollaan otettu vaan takapakkia, mut tollasia mun ei tarttee enää miettiä, sillä mä oon alkanu todella luottamaan suhun. Kysehän on tässä siitä, että mä oon vastuussa itestäni, mut sulla on tarjottavana näkökulmia, joiden avulla mun on helpompi sietää tätä kaikkea.  Kyse on myös siitä sitten, että kuinka paljon sä oot valmis ottamaan vastaan. Mun ei ehkä pitäis kelata tätä, mut entä, jos sä et pystykään tähän?

Katotaan huomisen jälkeen uudestaan, että missä me mennään, sillä mun edellisen viikon tapahtumat ei sitten oo kivaa kuultavaa enkä oo käyttäytyny niin vastuullisesti ku ois ehkä pitäny. Toisaalta sä kyllä tiiät itekin, että missä mennään ja mä oon valmis kertomaan sulle enemmän ku koskaan. Sä saat tietää kaiken ja, jos pystyt diilaamaan sen kanssa niin me ollaan enemmän ku fine. Tiiän sen, että monta asiaa ois voinu tehdä toisin ja käyttää sitä kuuluisaa järkeä, mutta turha sitä on vääntää ja vatvoa, sillä se tapahtu jo ja enää voi mennä vaan eteenpäin.  Niinku puhuttiin tietyt asiat ei määritä mua ihmisenä vaan ne on ainoastaan osa mua. Silti oon tässä alkanu miettimään, että kuka helvetti mä sitten oon, jos en tätä kaikkea. Mikä on totta ja mikä määrää sen kuka mä oon? Mikä on se kohta tässä, josta mun kannattaa pitää kiinni? Rehellisesti sanottuna mä just nyt tiedä, että mitä tässä pitäis tehdä.

Oon palasina, mut silti mulla on suurimman osan aikaa ihan jees olla. Tai emmä enää tiedä. Eikä sitä kukaan muukaan voi tietää, mutta mä todella haluun kuulla sun ajatukset tästä kaikesta. Mä en venaa sulta mitään pelastusta, vaan just sitä mitä sä oot nyt viime aikoina tarjonnu eli rehellisiä sanoja ilman tarkotusta saada mut ajattelemaan automaattisesti täysin toisella tavalla. Mä en meinaan varmaan edes halua olla se, joka toimii ja ajattelee aina järjellä. Uskon mielummin siihen ettei kaikkea edes tarttee osata selittää järjellä. Taas tullaan tähän, et on parempi vaan antaa asioiden mennä omalla painollaan ja lopettaa etukäteen spekulointi. Varmaan huomasit, että mulla on ajatukset taas vaihteeks sekasin eikä tästä tuu valmista. Yhden asian mä kuitenkin lupaan tässä vaiheessa: Jos se on musta kiinni, me ei enää palata sinne, mistä tähän päädyttiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti