Tietääkö meistä kumpikaan, että kuka mä oon sulle?

Syvä huokaus on ainut mihin just nyt pystyn. Mulla on ikävä sua eikä se muutu siitä, vaikka sitä pyörittelis ylös, alas ja ympäri. Myönnän, että pari kertaa on käyny mielessä tän kaiken olevan täysin turhaa, et mä venaan jotain, mikä ei tuu koskaan tapahtumaan ja kaiken lisäks sä unohdat mut tällä aikavälillä. Sä ehkä nauraisit mulle, jos nyt nähtäis ja kertoisin mun peloista, mut ei se mitään muuttais. Tajusin tässä, että minkä takia sulla on ne kaikki avaimet ja aseet tän jutun jatkamiseen tai vaihtoehtosesti lopettamiseen. Ne on sulla siks, koska mä oon omani antanu sulle tehdessäni mun päätöksen seisoa tässä loppuun asti. Niin, voisin lähteä sanomatta sanaakaan ja jättää kaiken taakseni, mut se ei oo se mitä mä haluun ja mä tiedän, että myös sä tiedät sen.

Se minä, joka olin esimerkiks vielä vuosi sitten ois jo ottanu jalat alleen ja juoksu niin lujaa pakoon ettei kukaan ois voinu pysäyttää. Oisin vaan uskotellu itelleni, että niin on parempi ja jatkanu eteenpäin niin kuin mitään ei ois koskaan tapahtunukkaan. Mulle tulee kuitenkin päivä päivältä selvemmäks se, että mä en haluu enää millonkaan jäädä pyörittämään sitä "mitä jos"-kelaa. Oon mä sen sullekin sanonu varmaan useammankin kerran, että kaikki voi päättyä siihen, et istun mun kämpän pimeimmässä nurkassa, kuuntelen itkubiisejä ja oon niin palasina ku vaan voi olla, mutta siltikään mä en halua jättää tätä kesken. Uskon edelleen siihen, että hetken onnellisuus on paljon parempi kuin se ettei edes yritä. Helppo mun on tää sanoa sulle, kun sä oot edelleen meistä se, jolla on menetettävää.  Mut pitääks kaikki aina ajatella pahimman kautta?

Tilaa ja aikaa, mut kuinka paljon niitä tarvitaan? Koska tulee se päivä, kun ne on käytetty siihen pisteeseen, että oot valmis kertomaan mitä sun päässä pyörii? Niin, ei tässä taida olla muuta tehtävissä ku venaaminen. Tää on jo helvetin klisee, mutta mä oikeesti luulin, et mä pystyn venaamaan eikä siinä mitään, mut nyt en oo siitä enää niin varma. Ku just se, et mitä ees venaan? Jotain maailman kahdeksannetta ihmettä vai jotain muuta yhtä tajutonta? Okei, ei se nyt noin mee, sillä kyllä mä sen tiedän miks mä seison vielä tässä. Yksinkertasesti sä oot se syy. Sä oot se ihminen, jonka haluun mun elämään enemmän ku ketään muuta. Törmäsin tässä yks päivä sellaseen ajatukseen, jossa sanottiin, ettet sä aina saa sitä mitä haluut, koska sä ansaitset paljon enemmän. Yhdestä asiasta voit olla varma: jos sä et kuulu mun elämään ja joku tulee sitten sanomaan mulle, että hei sä vaan ansaitset paljon parempaa, niin se ihminen saa kuulla aika äkkiä sen kuinka hän on väärässä. Mun päähän ei vaan mahdu toi ajatus, että mikään ois parempaa kuin se, että sä kuulut mun elämään. Jätetään tää kuitenkin tähän nyt, sillä mä en halua mennä asioiden edelle enkä varsinkaan maalata mitään kauhukuvia.

Kesä alkaa pikkuhiljaa tulemaan ja se on omalta osaltaan saanu mut miettimään alkuvuotta ja sitä kuinka paljon on jo ehtiny tapahtumaan ja minkälaisia vuoristoratoja mun tunteet on käyny läpi. Sä oot ollu iso osa näitä kuukausia enkä tosiaan ois uskonu, jos joku ois etukäteen kertonu, että mitä tää vuosi tuo tullessaan. Siis varmasti vielä upeita juttuja, mut tää alku on ollu sellanen, josta mulla on tosi vahvoja fiiliksiä vähän joka suuntaan. Mä en edes tiedä, että mitä tästä kaikesta pitäis sanoa tai mitä kertoa, jos joku pyytäis avaamaan sitä, kuinka kaikki on edenny just näin. Ehkä ois parempi vaan olla hiljaa ja hymyillä kauniisti. Sä oot itseasiassa ainoa ihminen, jonka kanssa haluaisin vielä puhua tästä keväästä. Mulla ois sulle nyttenkin niin paljon sellasta asiaa, jonka haluaisin nimenomaan sulle kertoa, sillä tiedän, että sä löytäisit ne oikeet sanat, jotka auttais mua ja toisit niistä asioista esiin  ne näkökulmat, jotka mä oon sittenkin unohtanu tai jättäny huolimattomasti sivuun. Nyt mulla ei enää kuitenkaan oo tähän muuta sanottavaa kuin, että toivottavasti me todella nähdään pian, pidä itestäs huolta.