perjantai 31. toukokuuta 2019

On niin helppoo antaa mennä ja heittäytyä muistoon

"Mikä sit meni pieleen?" kysyit ja mä jouduin tosissani tekemään duunia etten hajois samalla kun nieleskelin mun kyyneleitä. Sanoinkin sulle etten oo vielä löytäny sitä kohtaa, joka mahdollisesti määrittää tän kaiken.  Jos ollaan ihan rehellisiä, en ees tiedä onko sit kuitenkaan yhtä tiettyä kohtaa, jossa ois voinu toimia toisin. Sä opit musta sen etten haluu jäädä miettimään, et "mitä jos" enkä yleensä jää katumaan mitään. Tässä kohtaa mä rikon mun periaatteita, sillä tää sisänen tuska ei vaan oo helpottunu oikeestaan ollenkaan. Mietin vaan hetkestä toiseen, et miten mä löydän sen pisteen, jossa alko menemään pisin sanonko mitä. Kyseenalaistan kyllä välillä sitäkin, että meniks mikään sittenkään väärään suuntaan, kun niiden niin sanottujen rajojen piti olla selviä ja niiden ylittämisen piti olla mahdotonta. "Piti olla" on kyllä riskialtis sanonta ja just siks tää pyörii mun mielessä niin paljon. Kuka sit loppujen lopuks tökki kenenkin rajoja ja kuinka paljon on ihan eri kysymyksiä, joihin tuskin saadaan enää vastauksia. Yritänkin tässä pikkuhiljaa jatkaa eteenpäin ja kattoo tasan eteenpäin, sillä mä oon varmaa ainut ketä edes käyttää aikaansa noiden asioiden vatkaamiseen ja pyörittelyyn. 

Mun vika neuvo sulle meni about näin:"Tiiäks mikä on terapeuttii parempi: Se et sun elämässä on joku ihminen joka rauhottaa sua pelkällä sen olemuksella ja sen ääni poistaa sun levottomuutta ja ahdistusta. Ja se tyyppi on niin fiksu ja empaattinen et sä et yksinkertasesti haluis lähtee sen seurasta. Et jos sul on sellanen tyyppi sun elämässä nii pidä siitä kii." Sä kysyitkin heti, että oonko mä löytäny sellasen ihmisen ja vastasin, että mä luulin löytäneeni. Sä huokasit ja sanoit mun aivan varmasti vielä löytävän sellasen ihmisen. Siitä sit lähtikin toi keskustelu, mistä aiemmin puhuin. Mä en siinä kohtaa enää viittiny kysyä sulta, et mitä sellasta sä tiedät, joka jäi multa huomaamatta aiemmin keväällä. Tiedän, et sä jos kuka oot keskustellu tästä aika hyvän pätkän tän toisen tyypin kanssa ja ootte siinä vaiheessa avannu toisillenne varmaan kaiken teiän omista näkökulmista. Jätin sanomatta sulle myös sen, et mä todella vielä venaan sitä, että saadaan asiat puhuttua ja voitais jatkaa niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Mulla on vaan sellanen viba, että täs on chänssi vielä johonkin sellaseen mitä kukaan ei etukäteen edes osannu ajatella.

Muistan yhä sen fiiliksen, ku kävelin sitä tiettyä käytävää viimeisen kerran. Mun sydän alko hakkaamaan niin lujaa, et melkeen ois voinu luulla sen sykkeen kuuluvan kaikille. Samalla kuitenkin yritän peittää mun itkua ja ajatella jotain ihan muuta. Jotain sellasta mikä ois pelastanu mut. Enhän mä tietenkään pystyny kelaamaan ku meiän keskustelua ja sitä, et missä mä oikeesti meen. Oisin vaan halunnu juosta takas sun luo ja keskustella lisää aiheesta, mut jatkoin matkaa, sillä mun sanat ois jääny kurkkuun enkä halunnu sekottaa sun ajatuksia. Sähän periaatteessa todella jouduit jo aiemmin välikäteen, jossa oleminen oli varmasti vähintäänkin mielenkiintosta. Sanoit sillon mulle, et joskus vaikeneminen on kultaa, mut ei meistä kumpikaan osannu sillon noudattaa tota neuvoa. Myönnän, et tässäkin kohtaa oon useesti kelannu, et mitä jos oisin sillon yhtenä kertana osannu pitää pokerinaaman, mut oon tullu siihen tulokseen, et kaikki meni omalla painollaan ihan syystä. En mä tiedä vieläkään näin kuukausia eteenpäin, et mikä se syy sit oli, mutta ehkä joku päivä mä osaan jopa nauraa sille kaikelle mitä sillon kävi. Ihan hetken nyt hymyilen ajatukselle, että et säkään tainnu arvata mitä se aika tuo tullessaan, kun syksyllä käteltiin ja esittäydyttiin ensimmäistä kertaa toisillemme. Omasta puolesta voin kertoo, et meiän yhteistyö oli loppujen lopuks antoisaa ja mulla jäi hyviä muistoja. 


Halataan ku nähdään on aika kulunu sanonta, mut mä todella tarkotan sitä. Tulevaisuus näyttää, et missä merkeissä me törmäillään ja sitä ennen jatketaan eteenpäin ja annetaan ajan hoitaa niitä kipupisteitä, joita luotiin keväällä. En oikeen vieläkään tiiä miks musta tuntu siltä, et sä osuit aina sellasiin kohtiin, jotka oli kipeitä, mut samalla ne vaatikin sitä kosketusta. Tasapaino meiän välille tais tulla siitä, et mäkin iskin sua kohtiin, joista purkautu tiettyjä jännitteitä. Kaiken jälkeen toivon sulle pelkkää hyvää ja tiiän, että sä tuut hoitamaan jatkossakin hommat just niinku pitää. Se on seuraavaks joku muu, jonka kanssa tökitte toisianne ehkä kelaamaan juttuja laajemmista näkökulmista, ehkä avaamaan itteänne enemmän tai mitä tahansa. Mä lupaan omasta puolestani sen, että sä oot ensimmäisiä, jotka kuulee, jos mä löydänkin oikeesti "sen tyypin", josta puhuin aiemmin. Löytäminen ei ehkä oo se kaikkein kuvaavin verbi ja sen sä tiedät itsekin, mutta sit tavallaan siinä kyl etsitään nii sitä kautta sit löydetäänkin. Anyway, katotaan mitä tää elämä tuo sieltä nurkan takaa. Toivon, että saat nyt kesällä ladattuu sun akut ja rentoudut kunnolla, koska syksyllä sä pääset sit taas tykittämään uusille korkeuksille. Sillä aikaa mä raivaan tietäni takas sille "zonelle", jossa "mitä jos" on vaan kaks sanaa, joita ei tarttee yhdistää. Ehkä me päästään heittämään yläfemmat vielä tän vuoden puolella ja vaihtamaan kuulumisia tai sitten jatketaan matkaa aivan eri suuntiin. Niin, jos päädyn pakkaamaan kamat, tuun kyllä heittämään hyvästit, mut ei mennä asioiden edelle. 

maanantai 20. toukokuuta 2019

Mä en tiedä miks mä meen sekaisin susta

Muistan yhä, kun sillon kerran puhuit siitä palapelistä, joka sun on pidettävä kasassa eikä siihen välttämättä voi asettaa uusia paloja. Nyt on mun vuoro puhua palapelistä ja, vaikka tää onkin hieman kliseistä, niin kyseinen palapeli on mun sydän. Sä oot napannu siitä palasen, jota ei saa takaisin paikoilleen edes väkisin tunkemalla. Mä voin kuvitella, kuinka sä tässä kohtaa kysyt, miten se sitten pysyy kasassa. Kyllä siihen varmasti löytyy keino, mutta just nyt sen palasen puuttuminen ei tee vielä suurta vahinkoa. Se iskee kunnolla vasta sitten, kun sä lähdet mun elämästä. Niin, onko sulla jo mietittynä sanat meiän jäähyväisille, vai ootko sä päättäny jäädä? Kyllä sä sen tiedät, että mitä mä kelaan susta eli nyt on sun vuoro tehdä liike suuntaan tai toiseen. Jää tai mee, mutta tee joku siirto, sillä ei tää voi jatkua loputtomiin näin. Tässä on muuten yks syy, miks mä sanoin harkitsevani maiseman vaihtoa heti, kun se vaan on mahdollista. Melkeen surkuhupaisaa, että sä löysit heti oikeet sanat siihenkin. Se on meinaan täysin totta, en mä itteäni pääse pakoon, vaikka kuinka yrittäisin. Ja niin kauan ku haluun juosta itteäni karkuun, mä en pääse oikeesti eteenpäin.

Pakko se on kai myöntää ettei mulla oo enää aavistustakaan siitä, että mitä sä oikeesti kelaat musta ja siitä chänssistä, että jäisin sun elämään ja siksikin mun omat tunteet on tavallaan alkanu vainoomaan mua. Tiedostan sen ettei mun iässä tiedä elämästä oikeestaan yhtään mitään, mutta itteäni oon oppinu tuntemaan tässä vuosien varrella sen verran etten tuu selviimään tästä pelkillä pintanaarmuilla.. Sä oot jättäny muhun niin ison jäljen ettei mulla riitä sanat kuvailemaan sen suuruutta. Tää menee taas vähän kliseiden puolelle, mutta: Ehkä se oli sun nauru, tai silmät, tai hymy. Se on voinu olla sun hiukset, tai ääni, tai sun persoona. Ihan sama mikä se oli, se kolahti muhun todella lujaa.  Sä oot kaikinpuolin kauneinta mitä maa päällään kantaa enkä mä oo muuttamassa mun mielipidettä susta ihan helpolla. Mä en tiiä uskonko kohtaloon tai siihen, että kaikella on joku tarkotus, mutta mä haluun uskoa, et just sulla, mulla siis meillä on joku tätä isompi tarkotus. Mä haluun uskoa, et sä oot mun elämässä vielä pitkään.

Tuntuu siltä, et se hetki on mun käden ulottuvilla. Tää on vielä tosi teoreettista, mut silti. Kohta saavutetaan se piste, josta lähemmäs ratkasua tai edes jatkoa mä en pääse ilman, että jotain alkaa tapahtumaan. Ollaan jo pidemmän aikaa puhuttu siitä kuinka asioille tarvii antaa aikaa ja siitä kuinka se ajan antaminen oikeesti kannattaa, sillä sillon voi varmempi omista ja tavallaan myös sen toisen fiiliksistä ja aikeista. Nyt se aika alkaa kääntymään siihen suuntaan, jossa sitä on annettu ja saatu niin paljon, että kannattaa jatkaa. Tällä hetkellä en tiedä, et mitä tästä pitäis ajatella, sillä sillon alussa tää läpi kuljettu ajanjakso tuntu loputtomalta enkä läheskään aina nähny valoa siellä toisessa päädyssä, johon nyt oon saapumassa. Mua jännittää ihan älyttömästi, mut toisaalta oon rauhallisempi ku pitkään aikaan. Mua tavallaan sattuu, mut samalla mun dopamiinitasot alkaa hipomaan taivaita. Mua itkettää ja naurattaa niin etten pysty lopettamaan kumpaakaan. Haluisin kelata takas siihen hetkeen ku nähtiin ekan kerran, mut sitten taas haluun jatkaa just tästä mihin ollaan jääty.

Palataan hetkeks siihen kysymykseen, et kuinka syvälliseks mä oon tän kaiken vetäny? No tää on vähän sama, ku sanoin sulle kerran, et älä ota niin kirjaimellisesti ja sä vastasit, et otat miten otat. Mä tiesin sen sillon ja nyt sun tulee tietää, että mä oon kelannu sua todella paljon ja sitä mitä meiän välillä on tapahtunu, jääny tapahtumatta ja mihin suuntaan me ollaan menossa. Se ei kuitenkaan tarkota sitä, että haluisin just siihen suuntaan tai venaisin sulta oikeestaan yhtään mitään. Kärjistettynä voisin sanoa, etten oo polvistumassa sun eteen seuraavan kerran ku nähdään, mutta pysytellään lähempänä faktoja tällä kertaa. Hipasut voi olla huutoja, mutta älä niitä stressaa. Oikeesti haluisin vaan jatkaa ihan samalla tavalla ku aina ennenkin. Kaikki on susta kiinni. Mä välitän susta todella paljon ja siks toki myös oon valmis päästämään irti, jos se on se mitä sä haluut. Mut yks pyyntö mulla on: älä jätä tätä tähän hiljasuuteen, joka jättää alleen liian monta kysymystä ilman ainuttakaan vastausta. Anna mun hyvästellä sut sitten kunnolla.

maanantai 6. toukokuuta 2019

Mä tunnen ku myrsky nousee, horisontista pisteen hain

Meiän jälleennäkeminen oli aika onnistunu ja jätti ainakin mulle ihan hyvän fiiliksen. Etukäteen mietin, et siitä voi tulla aika mielenkiintonen, jos me ei ollakaan molemmat käännetty sivua ja jätetty taakse ne tapahtumat, jotka sai jopa surkuhupaisia käänteitä. Siinä, kun keskusteltiin sä kyllä otit puheeks sellasia asioita, jotka meinas triggeröidä muakin avaamaan suuni, mutta päätin vaan olla hiljaa ja keskittyä olennaiseen, koska ei ne mun sanat ois ketään auttanu tai vieny eteenpäin. Mä en enää tiedä, että mitä tästä kaikesta pitäis ajatella, kun vaikka haluaisinkin puhua, mä en välttämättä luota suhun. Mulla oli sulle tasan yks pyyntö, jonka perustelin niin hyvin ku osasin ja silti sä kävelit mun yli ja kuittasit sen sillä, et itepähän olin sut siihen juttuun sotkenu. Joo, sanoin viimeks, että oon valmis jatkamaan eteenpäin, mutta ois pitäny muistaa ettei mikään katoo sillä, et se vaan "unohdetaan".

Ehkä mä jälleen kerran ajattelen vaan liikaa, mutta jotenkin mussa on taas heränny tiedonhalu ja siks mulla ois myös sulle kysymyksiä ja haluasin puhua sun kanssa, mutta toisaalta oon edelleen sitä mieltä ettei se sittenkään kannata. Jostain kohtaa tää kuitenkin painaa mua vielä ja eikä nää flashbackit jätä rauhaan. Tää on ku joku yhdistä oikeat pisteet tehtävä, mutta vaikeusaste on jotain potenssiin tuhat ja sen yli. Suoraan sanottuna en enää tiiä, että mitä haluun. Haluunko tietää koko totuuden vai olla hiljaa ja yrittää jatkaa eteenpäin niinku nyt oon tehny vai mitä ihmettä. Vähän tuntuu siltä, että meiän tarttee loppujen lopuks kuitenkin keskustella ja käydä asiat kunnolla läpi, mutta ootlo sä siihen valmis? Onko meillä sanoja, jotka luo tälle kaikelle pisteen? Pystytäänkö me pitämään se kaikki sitten meidän kahden välisenä ilman mitään turhaa draamaa? Niin paljon kysymyksiä ja jopa puolvalmiita vastauksia. Mitä enemmän mietin, sitä enemmän mä kallistun siihen, että meiän kannattais vielä yrittää ja luoda tälle stoorille sittenkin erilainen loppu.

Sä et taida tietää uusimmista käänteistä ja siitä mä oon ehkä vähän jopa hämmästyny. Sä kuitenkin oot siinä samassa piirissä, jossa niistä ollaan keskusteltu. Mut toisaalta viimeks se oli toinen, jolla ei ollu aavistustakaan siitä, mitä sen ympärillä mahdollisesti tapahtuu. Te ootte kuitenkin hyviä ystäviä, joten en aina ymmärrä noita kuvioita, mutta onneks mun ei edes tarttee ymmärtää. Välillä meinaan oon kuullu sellasiakin asioita, jotka ei todellakaan ollu tarkotettu mun korville. Sit taas välillä en kuule mitään pitkään aikaan ja se turhauttaa, sillä selkeesti on jotain menossa. Venaan vaan sitä päivää, kun en oo tilivelvollinen itekään enää sulle tai kenellekään siellä.  Puhuin aiemmin siitä, etten välttämättä luota suhun, mutta annetaan sen olla. Mä oon valmis juoksemaan päätyyn asti ja kantamaan vastuuni. Sun ei tarttee olla mukana, mut muista mitä oon aiemminkin sanonu. Se on sun oma päätös, mutta kannattaa sit miettiä toisiakin ja kunnioittaa myös heidän toiveitaan. Jos me vielä lähdetään tähän, tällä kertaa mikään ei jää kesken.

Meillä on edessä vielä päiviä, jolloin tullaan varmasti juttelemaan.  Silloin saan ehkä tietää jotain enemmän tai sä voit jopa viedä pohjaa mun aikasemmilta tiedoilta, mutta sen näkee sitten. Huominen antaa taas suuntaa siihen, että miten tää ns. loppuaika tulee menemään. Meiän yhteinen matka käy vähiin ennen ku sanotaan hyvästit ja toivotetaan hyviä jatkoja. Sulla on ollu iso rooli tässä mun jutussa ja ilman sua monet asiat ois ehkä menny toisin niin hyvässä ku pahassakin. Ollaan kierretty melkonen kehä ja tehty ihme mutkia. Mun tempaukset ja vaiheilut ei varmasti oo ollu sulle helppoja, mut kyllä säkin oot oman osas meiän myrskyihin tuonu. Oot myös tukenu mua ja mä oon yrittäny tsempata sua ja ollaan molemmat taidettu jossain kohtaa tehdä oikeitakin asioita.Joku päivä mä muistan tän kaiken vähän toisella tavalla, mut sitä ennen me tosiaan luodaan vielä viimiset muistot. Tehdään niistä parempia kuin yksikään hetki tähän mennessä.