Muistan yhä, kun sillon kerran puhuit siitä palapelistä, joka sun on pidettävä kasassa eikä siihen välttämättä voi asettaa uusia paloja. Nyt on mun vuoro puhua palapelistä ja, vaikka tää onkin hieman kliseistä, niin kyseinen palapeli on mun sydän. Sä oot napannu siitä palasen, jota ei saa takaisin paikoilleen edes väkisin tunkemalla. Mä voin kuvitella, kuinka sä tässä kohtaa kysyt, miten se sitten pysyy kasassa. Kyllä siihen varmasti löytyy keino, mutta just nyt sen palasen puuttuminen ei tee vielä suurta vahinkoa. Se iskee kunnolla vasta sitten, kun sä lähdet mun elämästä. Niin, onko sulla jo mietittynä sanat meiän jäähyväisille, vai ootko sä päättäny jäädä? Kyllä sä sen tiedät, että mitä mä kelaan susta eli nyt on sun vuoro tehdä liike suuntaan tai toiseen. Jää tai mee, mutta tee joku siirto, sillä ei tää voi jatkua loputtomiin näin. Tässä on muuten yks syy, miks mä sanoin harkitsevani maiseman vaihtoa heti, kun se vaan on mahdollista. Melkeen surkuhupaisaa, että sä löysit heti oikeet sanat siihenkin. Se on meinaan täysin totta, en mä itteäni pääse pakoon, vaikka kuinka yrittäisin. Ja niin kauan ku haluun juosta itteäni karkuun, mä en pääse oikeesti eteenpäin.
Pakko se on kai myöntää ettei mulla oo enää aavistustakaan siitä, että mitä sä oikeesti kelaat musta ja siitä chänssistä, että jäisin sun elämään ja siksikin mun omat tunteet on tavallaan alkanu vainoomaan mua. Tiedostan sen ettei mun iässä tiedä elämästä oikeestaan yhtään mitään, mutta itteäni oon oppinu tuntemaan tässä vuosien varrella sen verran etten tuu selviimään tästä pelkillä pintanaarmuilla.. Sä oot jättäny muhun niin ison jäljen ettei mulla riitä sanat kuvailemaan sen suuruutta. Tää menee taas vähän kliseiden puolelle, mutta: Ehkä se oli sun nauru, tai silmät, tai hymy. Se on voinu olla sun hiukset, tai ääni, tai sun persoona. Ihan sama mikä se oli, se kolahti muhun todella lujaa. Sä oot kaikinpuolin kauneinta mitä maa päällään kantaa enkä mä oo muuttamassa mun mielipidettä susta ihan helpolla. Mä en tiiä uskonko kohtaloon tai siihen, että kaikella on joku tarkotus, mutta mä haluun uskoa, et just sulla, mulla siis meillä on joku tätä isompi tarkotus. Mä haluun uskoa, et sä oot mun elämässä vielä pitkään.
Tuntuu siltä, et se hetki on mun käden ulottuvilla. Tää on vielä tosi teoreettista, mut silti. Kohta saavutetaan se piste, josta lähemmäs ratkasua tai edes jatkoa mä en pääse ilman, että jotain alkaa tapahtumaan. Ollaan jo pidemmän aikaa puhuttu siitä kuinka asioille tarvii antaa aikaa ja siitä kuinka se ajan antaminen oikeesti kannattaa, sillä sillon voi varmempi omista ja tavallaan myös sen toisen fiiliksistä ja aikeista. Nyt se aika alkaa kääntymään siihen suuntaan, jossa sitä on annettu ja saatu niin paljon, että kannattaa jatkaa. Tällä hetkellä en tiedä, et mitä tästä pitäis ajatella, sillä sillon alussa tää läpi kuljettu ajanjakso tuntu loputtomalta enkä läheskään aina nähny valoa siellä toisessa päädyssä, johon nyt oon saapumassa. Mua jännittää ihan älyttömästi, mut toisaalta oon rauhallisempi ku pitkään aikaan. Mua tavallaan sattuu, mut samalla mun dopamiinitasot alkaa hipomaan taivaita. Mua itkettää ja naurattaa niin etten pysty lopettamaan kumpaakaan. Haluisin kelata takas siihen hetkeen ku nähtiin ekan kerran, mut sitten taas haluun jatkaa just tästä mihin ollaan jääty.
Palataan hetkeks siihen kysymykseen, et kuinka syvälliseks mä oon tän kaiken vetäny? No tää on vähän sama, ku sanoin sulle kerran, et älä ota niin kirjaimellisesti ja sä vastasit, et otat miten otat. Mä tiesin sen sillon ja nyt sun tulee tietää, että mä oon kelannu sua todella paljon ja sitä mitä meiän välillä on tapahtunu, jääny tapahtumatta ja mihin suuntaan me ollaan menossa. Se ei kuitenkaan tarkota sitä, että haluisin just siihen suuntaan tai venaisin sulta oikeestaan yhtään mitään. Kärjistettynä voisin sanoa, etten oo polvistumassa sun eteen seuraavan kerran ku nähdään, mutta pysytellään lähempänä faktoja tällä kertaa. Hipasut voi olla huutoja, mutta älä niitä stressaa. Oikeesti haluisin vaan jatkaa ihan samalla tavalla ku aina ennenkin. Kaikki on susta kiinni. Mä välitän susta todella paljon ja siks toki myös oon valmis päästämään irti, jos se on se mitä sä haluut. Mut yks pyyntö mulla on: älä jätä tätä tähän hiljasuuteen, joka jättää alleen liian monta kysymystä ilman ainuttakaan vastausta. Anna mun hyvästellä sut sitten kunnolla.
Pakko se on kai myöntää ettei mulla oo enää aavistustakaan siitä, että mitä sä oikeesti kelaat musta ja siitä chänssistä, että jäisin sun elämään ja siksikin mun omat tunteet on tavallaan alkanu vainoomaan mua. Tiedostan sen ettei mun iässä tiedä elämästä oikeestaan yhtään mitään, mutta itteäni oon oppinu tuntemaan tässä vuosien varrella sen verran etten tuu selviimään tästä pelkillä pintanaarmuilla.. Sä oot jättäny muhun niin ison jäljen ettei mulla riitä sanat kuvailemaan sen suuruutta. Tää menee taas vähän kliseiden puolelle, mutta: Ehkä se oli sun nauru, tai silmät, tai hymy. Se on voinu olla sun hiukset, tai ääni, tai sun persoona. Ihan sama mikä se oli, se kolahti muhun todella lujaa. Sä oot kaikinpuolin kauneinta mitä maa päällään kantaa enkä mä oo muuttamassa mun mielipidettä susta ihan helpolla. Mä en tiiä uskonko kohtaloon tai siihen, että kaikella on joku tarkotus, mutta mä haluun uskoa, et just sulla, mulla siis meillä on joku tätä isompi tarkotus. Mä haluun uskoa, et sä oot mun elämässä vielä pitkään.
Tuntuu siltä, et se hetki on mun käden ulottuvilla. Tää on vielä tosi teoreettista, mut silti. Kohta saavutetaan se piste, josta lähemmäs ratkasua tai edes jatkoa mä en pääse ilman, että jotain alkaa tapahtumaan. Ollaan jo pidemmän aikaa puhuttu siitä kuinka asioille tarvii antaa aikaa ja siitä kuinka se ajan antaminen oikeesti kannattaa, sillä sillon voi varmempi omista ja tavallaan myös sen toisen fiiliksistä ja aikeista. Nyt se aika alkaa kääntymään siihen suuntaan, jossa sitä on annettu ja saatu niin paljon, että kannattaa jatkaa. Tällä hetkellä en tiedä, et mitä tästä pitäis ajatella, sillä sillon alussa tää läpi kuljettu ajanjakso tuntu loputtomalta enkä läheskään aina nähny valoa siellä toisessa päädyssä, johon nyt oon saapumassa. Mua jännittää ihan älyttömästi, mut toisaalta oon rauhallisempi ku pitkään aikaan. Mua tavallaan sattuu, mut samalla mun dopamiinitasot alkaa hipomaan taivaita. Mua itkettää ja naurattaa niin etten pysty lopettamaan kumpaakaan. Haluisin kelata takas siihen hetkeen ku nähtiin ekan kerran, mut sitten taas haluun jatkaa just tästä mihin ollaan jääty.
Palataan hetkeks siihen kysymykseen, et kuinka syvälliseks mä oon tän kaiken vetäny? No tää on vähän sama, ku sanoin sulle kerran, et älä ota niin kirjaimellisesti ja sä vastasit, et otat miten otat. Mä tiesin sen sillon ja nyt sun tulee tietää, että mä oon kelannu sua todella paljon ja sitä mitä meiän välillä on tapahtunu, jääny tapahtumatta ja mihin suuntaan me ollaan menossa. Se ei kuitenkaan tarkota sitä, että haluisin just siihen suuntaan tai venaisin sulta oikeestaan yhtään mitään. Kärjistettynä voisin sanoa, etten oo polvistumassa sun eteen seuraavan kerran ku nähdään, mutta pysytellään lähempänä faktoja tällä kertaa. Hipasut voi olla huutoja, mutta älä niitä stressaa. Oikeesti haluisin vaan jatkaa ihan samalla tavalla ku aina ennenkin. Kaikki on susta kiinni. Mä välitän susta todella paljon ja siks toki myös oon valmis päästämään irti, jos se on se mitä sä haluut. Mut yks pyyntö mulla on: älä jätä tätä tähän hiljasuuteen, joka jättää alleen liian monta kysymystä ilman ainuttakaan vastausta. Anna mun hyvästellä sut sitten kunnolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti