"Mikä sit meni pieleen?" kysyit ja mä jouduin tosissani tekemään duunia etten hajois samalla kun nieleskelin mun kyyneleitä. Sanoinkin sulle etten oo vielä löytäny sitä kohtaa, joka mahdollisesti määrittää tän kaiken. Jos ollaan ihan rehellisiä, en ees tiedä onko sit kuitenkaan yhtä tiettyä kohtaa, jossa ois voinu toimia toisin. Sä opit musta sen etten haluu jäädä miettimään, et "mitä jos" enkä yleensä jää katumaan mitään. Tässä kohtaa mä rikon mun periaatteita, sillä tää sisänen tuska ei vaan oo helpottunu oikeestaan ollenkaan. Mietin vaan hetkestä toiseen, et miten mä löydän sen pisteen, jossa alko menemään pisin sanonko mitä. Kyseenalaistan kyllä välillä sitäkin, että meniks mikään sittenkään väärään suuntaan, kun niiden niin sanottujen rajojen piti olla selviä ja niiden ylittämisen piti olla mahdotonta. "Piti olla" on kyllä riskialtis sanonta ja just siks tää pyörii mun mielessä niin paljon. Kuka sit loppujen lopuks tökki kenenkin rajoja ja kuinka paljon on ihan eri kysymyksiä, joihin tuskin saadaan enää vastauksia. Yritänkin tässä pikkuhiljaa jatkaa eteenpäin ja kattoo tasan eteenpäin, sillä mä oon varmaa ainut ketä edes käyttää aikaansa noiden asioiden vatkaamiseen ja pyörittelyyn.
Mun vika neuvo sulle meni about näin:"Tiiäks mikä on terapeuttii parempi: Se et sun elämässä on joku ihminen joka rauhottaa sua pelkällä sen olemuksella ja sen ääni poistaa sun levottomuutta ja ahdistusta. Ja se tyyppi on niin fiksu ja empaattinen et sä et yksinkertasesti haluis lähtee sen seurasta. Et jos sul on sellanen tyyppi sun elämässä nii pidä siitä kii." Sä kysyitkin heti, että oonko mä löytäny sellasen ihmisen ja vastasin, että mä luulin löytäneeni. Sä huokasit ja sanoit mun aivan varmasti vielä löytävän sellasen ihmisen. Siitä sit lähtikin toi keskustelu, mistä aiemmin puhuin. Mä en siinä kohtaa enää viittiny kysyä sulta, et mitä sellasta sä tiedät, joka jäi multa huomaamatta aiemmin keväällä. Tiedän, et sä jos kuka oot keskustellu tästä aika hyvän pätkän tän toisen tyypin kanssa ja ootte siinä vaiheessa avannu toisillenne varmaan kaiken teiän omista näkökulmista. Jätin sanomatta sulle myös sen, et mä todella vielä venaan sitä, että saadaan asiat puhuttua ja voitais jatkaa niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Mulla on vaan sellanen viba, että täs on chänssi vielä johonkin sellaseen mitä kukaan ei etukäteen edes osannu ajatella.
Muistan yhä sen fiiliksen, ku kävelin sitä tiettyä käytävää viimeisen kerran. Mun sydän alko hakkaamaan niin lujaa, et melkeen ois voinu luulla sen sykkeen kuuluvan kaikille. Samalla kuitenkin yritän peittää mun itkua ja ajatella jotain ihan muuta. Jotain sellasta mikä ois pelastanu mut. Enhän mä tietenkään pystyny kelaamaan ku meiän keskustelua ja sitä, et missä mä oikeesti meen. Oisin vaan halunnu juosta takas sun luo ja keskustella lisää aiheesta, mut jatkoin matkaa, sillä mun sanat ois jääny kurkkuun enkä halunnu sekottaa sun ajatuksia. Sähän periaatteessa todella jouduit jo aiemmin välikäteen, jossa oleminen oli varmasti vähintäänkin mielenkiintosta. Sanoit sillon mulle, et joskus vaikeneminen on kultaa, mut ei meistä kumpikaan osannu sillon noudattaa tota neuvoa. Myönnän, et tässäkin kohtaa oon useesti kelannu, et mitä jos oisin sillon yhtenä kertana osannu pitää pokerinaaman, mut oon tullu siihen tulokseen, et kaikki meni omalla painollaan ihan syystä. En mä tiedä vieläkään näin kuukausia eteenpäin, et mikä se syy sit oli, mutta ehkä joku päivä mä osaan jopa nauraa sille kaikelle mitä sillon kävi. Ihan hetken nyt hymyilen ajatukselle, että et säkään tainnu arvata mitä se aika tuo tullessaan, kun syksyllä käteltiin ja esittäydyttiin ensimmäistä kertaa toisillemme. Omasta puolesta voin kertoo, et meiän yhteistyö oli loppujen lopuks antoisaa ja mulla jäi hyviä muistoja.
Halataan ku nähdään on aika kulunu sanonta, mut mä todella tarkotan sitä. Tulevaisuus näyttää, et missä merkeissä me törmäillään ja sitä ennen jatketaan eteenpäin ja annetaan ajan hoitaa niitä kipupisteitä, joita luotiin keväällä. En oikeen vieläkään tiiä miks musta tuntu siltä, et sä osuit aina sellasiin kohtiin, jotka oli kipeitä, mut samalla ne vaatikin sitä kosketusta. Tasapaino meiän välille tais tulla siitä, et mäkin iskin sua kohtiin, joista purkautu tiettyjä jännitteitä. Kaiken jälkeen toivon sulle pelkkää hyvää ja tiiän, että sä tuut hoitamaan jatkossakin hommat just niinku pitää. Se on seuraavaks joku muu, jonka kanssa tökitte toisianne ehkä kelaamaan juttuja laajemmista näkökulmista, ehkä avaamaan itteänne enemmän tai mitä tahansa. Mä lupaan omasta puolestani sen, että sä oot ensimmäisiä, jotka kuulee, jos mä löydänkin oikeesti "sen tyypin", josta puhuin aiemmin. Löytäminen ei ehkä oo se kaikkein kuvaavin verbi ja sen sä tiedät itsekin, mutta sit tavallaan siinä kyl etsitään nii sitä kautta sit löydetäänkin. Anyway, katotaan mitä tää elämä tuo sieltä nurkan takaa. Toivon, että saat nyt kesällä ladattuu sun akut ja rentoudut kunnolla, koska syksyllä sä pääset sit taas tykittämään uusille korkeuksille. Sillä aikaa mä raivaan tietäni takas sille "zonelle", jossa "mitä jos" on vaan kaks sanaa, joita ei tarttee yhdistää. Ehkä me päästään heittämään yläfemmat vielä tän vuoden puolella ja vaihtamaan kuulumisia tai sitten jatketaan matkaa aivan eri suuntiin. Niin, jos päädyn pakkaamaan kamat, tuun kyllä heittämään hyvästit, mut ei mennä asioiden edelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti