Siitä on ihan liian pitkä aika, kun oon viimeks laittanu nippuun ajatuksia susta. Tää ois pitäny tehdä jo ajat sitten, mutta eihän sille enää mitään voi. Kesäkuun jälkeen on tapahtunu kaikenlaista enkä oo pitkään aikaan edes tienny, että mitä mun pitäis mihinkään sanoa. Nyt mulla kuitenkin on sanottavaa kunhan saan vaan ajatuksia koottua kirjotetuiks lauseiks. Kaiken jälkeen mulla ois sulle vieläkin satoja kysymyksiä ja niiden jatkoks tää muu ajatusmyrsky. Yks juttu kuitenkin on niin varma ettei muulla oo väliä. Sua ei yksinkertasesti kiinnosta etkä sä varmaan haluu enää kuulla musta sanallakaan. Okei, ei lähdetä olettamaan varsinkaan tällä uholla, joka mun sisällä yrittää edelleen saada ääntänsä kuuluviin. Voin rehellisesti sanoa ettei mulla oo ainakaan tällä hetkellä pienintäkään aavistusta siitä, että mikä tässä todella merkitsee. Ehkä mikään ei merkitse. Kaiken jälkeen kuitenkin näen kaiken jotenkin selvemmin ja osaan sanottaa paremmin ne tunteet, jotka sä herätit mussa. Kyse ei koskaan ollu "pelkästä" ihastuksesta. Jotenkin mulla on fiilis, että kyllä sä sen tiedät jo.
Kun oon ihan rauhassa vetäny happea, niin tältä etäisyydeltä on helpompi miettiä sitä kokonaisuutta, joka veti mut sellasen kieputuksen läpi ettei paremmasta väliä. Jälkiviisaus ei oo oikeen koskaan kuulunu mun repertuaariin eikä kuulu tälläkään kertaa. Menneet on menneitä eikä niihin enää tarttee palata. Yhdenkään jutun ei tarttee tulla enää ketään vastaan tulevaisuudessa. Paitsi nyt tulee se iso "mutta". Menneisyys tulee jokasella vastaan aina sillon tällön eikä sille yksinkertasesti voi mitään. Tai siis sillon pitäis vaan antaa olla, mutta eihän se niin aina mee. Ei tietenkään, sillä sehän ois aivan liian helppoa. Varsinkin, kun on kyse ihmissuhteista. Haluisin todella uskoa siihen, että me kaks voidaan joskus tulevaisuudessa kohdatessamme katsoa toisiamme silmiin ja ehkä jopa hymyillä. Jotenkin mua naurattaa se, etten edes kunnolla muista millon me ollaan viimeks edes nähty. Muistan kyllä sen, että sillon musta tuntu siltä niinku mun kylkiluiden välissä oltais sahattu miekkaa edes takas. En ois koskaan uskonu, että kaikki päättyy sillä lailla, vaikka eihän se koskaan mikään uskon asia edes ole.
Se tulee ajan myötä helpommaks ymmärtää niitä syitä ja seurauksia, jotka vei tähän pisteeseen. Joo olin suhun ihastunu enkä lähde sitä kieltämään, mutta se ei koskaan määrittäny mitään. Kyse ei koskaan oo ollu mistään parisuhdehaaveista. Jos me tunnettais paremmin, varmasti ymmärtäisit kuinka mä koin sen tunnemyrskyn, jota mä yritin itelleni järkeistää ja jonka takia asiat meni vaan huonompaan suuntaan. Tai ehkä meillä sit vaan on tosi erilaiset tavat kattoo tätä kaikkea eikä se oo mikään ihme. Meillä kuitenkin on tosi erilaiset elämänvaiheet ja sun tapa elää tulee aina olemaan fiksumpi ku mun. On totta, että haluisin jatkossakin sut mun elämään, mutta tässä kohtaa on pakko todeta yks juttu, mikä ois ilmeisesti pitäny jo ajat sitten vääntää rautalangasta: se ei meinaa mitään suuria suunnitelmia vaan sitä, että esim käytäis vaikka kahvilla ja juteltais. No siis ihan sellasia perusjutskia, mitä frendit nyt yleensäkin tekee. Mun on kuitenkin ehkä vaan pakko todeta, että me kaks ei vaan olla niitä, joilla vois olla niin hyvä ihmissuhde ku miltä se alussa vaikutti.
Haluisin sanoo tähän väliin ne kaikki kliseet ihan siitä "ei muistella pahalla" lähtien, mutta annan tällä kertaa olla. Mulla tulee olemaan sua ikävä vielä monet hetket, mutta onneks muistot ei ihan niin helpolla pyyhiydy pois. Joku vois sanoa mua hulluks, kun vieläkin kirjotan susta ja tuun jatkossakin vielä kirjottamaan. Sä jätit muhun niin ison jäljen ettei sitä vaan saa pitkään aikaan piiloon. Fakta on se, etten edes haluu piilottaa sitä, kun kyse on kuitenkin positiivisesta jutusta. Kaiken jälkeen mulla on pitkästä aikaa suht rauhallinen olo. Enää ei oo sitä itteensä kietovaa fiilistä siitä kuinka mä en edes ansaitse tietää kaikkea eikä sitä jatkuvasti pyörivää kehää, joka toistaa itteään. Oon ehkä vihdoinkin ihan oikeesti pitkästä aikaa saavuttanu sen pisteen, jossa kaikkee ei tarttee analysoida tai ymmärtää. Jos jollakin asialla oikeesti on merkitys, sen kyllä sit huomaa. Tiiäks, jos joku päivä päätän alkaa kirjottamaan kirjaa, niin se tulee tavalla tai toisella kertomaan just tästä about vuoden mittasesta ajasta, joka tuntuu edelleen siltä, että ei tällästä oikeesti edes tapahdu. Oli miten oli, emmä vaihtais mitään pois.
Kun oon ihan rauhassa vetäny happea, niin tältä etäisyydeltä on helpompi miettiä sitä kokonaisuutta, joka veti mut sellasen kieputuksen läpi ettei paremmasta väliä. Jälkiviisaus ei oo oikeen koskaan kuulunu mun repertuaariin eikä kuulu tälläkään kertaa. Menneet on menneitä eikä niihin enää tarttee palata. Yhdenkään jutun ei tarttee tulla enää ketään vastaan tulevaisuudessa. Paitsi nyt tulee se iso "mutta". Menneisyys tulee jokasella vastaan aina sillon tällön eikä sille yksinkertasesti voi mitään. Tai siis sillon pitäis vaan antaa olla, mutta eihän se niin aina mee. Ei tietenkään, sillä sehän ois aivan liian helppoa. Varsinkin, kun on kyse ihmissuhteista. Haluisin todella uskoa siihen, että me kaks voidaan joskus tulevaisuudessa kohdatessamme katsoa toisiamme silmiin ja ehkä jopa hymyillä. Jotenkin mua naurattaa se, etten edes kunnolla muista millon me ollaan viimeks edes nähty. Muistan kyllä sen, että sillon musta tuntu siltä niinku mun kylkiluiden välissä oltais sahattu miekkaa edes takas. En ois koskaan uskonu, että kaikki päättyy sillä lailla, vaikka eihän se koskaan mikään uskon asia edes ole.
Se tulee ajan myötä helpommaks ymmärtää niitä syitä ja seurauksia, jotka vei tähän pisteeseen. Joo olin suhun ihastunu enkä lähde sitä kieltämään, mutta se ei koskaan määrittäny mitään. Kyse ei koskaan oo ollu mistään parisuhdehaaveista. Jos me tunnettais paremmin, varmasti ymmärtäisit kuinka mä koin sen tunnemyrskyn, jota mä yritin itelleni järkeistää ja jonka takia asiat meni vaan huonompaan suuntaan. Tai ehkä meillä sit vaan on tosi erilaiset tavat kattoo tätä kaikkea eikä se oo mikään ihme. Meillä kuitenkin on tosi erilaiset elämänvaiheet ja sun tapa elää tulee aina olemaan fiksumpi ku mun. On totta, että haluisin jatkossakin sut mun elämään, mutta tässä kohtaa on pakko todeta yks juttu, mikä ois ilmeisesti pitäny jo ajat sitten vääntää rautalangasta: se ei meinaa mitään suuria suunnitelmia vaan sitä, että esim käytäis vaikka kahvilla ja juteltais. No siis ihan sellasia perusjutskia, mitä frendit nyt yleensäkin tekee. Mun on kuitenkin ehkä vaan pakko todeta, että me kaks ei vaan olla niitä, joilla vois olla niin hyvä ihmissuhde ku miltä se alussa vaikutti.
Haluisin sanoo tähän väliin ne kaikki kliseet ihan siitä "ei muistella pahalla" lähtien, mutta annan tällä kertaa olla. Mulla tulee olemaan sua ikävä vielä monet hetket, mutta onneks muistot ei ihan niin helpolla pyyhiydy pois. Joku vois sanoa mua hulluks, kun vieläkin kirjotan susta ja tuun jatkossakin vielä kirjottamaan. Sä jätit muhun niin ison jäljen ettei sitä vaan saa pitkään aikaan piiloon. Fakta on se, etten edes haluu piilottaa sitä, kun kyse on kuitenkin positiivisesta jutusta. Kaiken jälkeen mulla on pitkästä aikaa suht rauhallinen olo. Enää ei oo sitä itteensä kietovaa fiilistä siitä kuinka mä en edes ansaitse tietää kaikkea eikä sitä jatkuvasti pyörivää kehää, joka toistaa itteään. Oon ehkä vihdoinkin ihan oikeesti pitkästä aikaa saavuttanu sen pisteen, jossa kaikkee ei tarttee analysoida tai ymmärtää. Jos jollakin asialla oikeesti on merkitys, sen kyllä sit huomaa. Tiiäks, jos joku päivä päätän alkaa kirjottamaan kirjaa, niin se tulee tavalla tai toisella kertomaan just tästä about vuoden mittasesta ajasta, joka tuntuu edelleen siltä, että ei tällästä oikeesti edes tapahdu. Oli miten oli, emmä vaihtais mitään pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti