Auktoriteettiongelma, enkä tiiä mikä päivä viikosta

Hetki, jota odotinkin tuli sit kuitenkin yllätyksenä. Olin meinaan jo vähän tykästyny ajatukseen siitä, että sä oisitkin ollu jäämässä vielä hetkeks. Sen jälkeen, kun ilmotit vaihtavas maisemaa, olin ihan hetken sulle vihanen, sillä tuntu ku oltais heitetty se pitkään rakennettu kehityskaari pois niin ku se ois ollu turhaakin turhempi. Mutta eihän se niin tietenkään oo. Enkä mä voinu edes olla sulle kovin vakavasti vihanen edes sitä hetkeä, sillä totuus on se, että sillä viimisellä kerralla, kun nähtiin, me saatiin kaikki palaset niin hyvin yhteen ku ne voi varmaan koskaan olla. Voisin puhuu siitä kuinka tuun olee sulle kiitollinen vielä pitkään, mutta se ei oo tässä pääpointti, eikä se kuulu meiän väliseen ihmissuhteeseen. Kauniit kliseetkin voidaan suosiolla jättää muille kerrottaviks, sillä meillähän oli loppua kohden tapana puhua asioista suoraan ilman niitä mutkia, jotka luotiin alussa. Me kuljettiin kuitenkin yli vuosi yhtä polkua ja nyt vaan oli sun aika kääntyä muualle. En tuu enää koskaan pamauttamaan yhtäkään ovea kiinni eikä me ärsytetä toisiamme enää minkään pisteen yli. Tosta haikeempaa on se, ettei me enää koskaan hymyillä toistemme muka hauskoille jutuille samalla, kun ollaan vihdoin ja viimein löytämässä parempi yhteys toisiimme.

Tätä kirjottaessa hymyilen miettiessäni sitä, mistä kaikki lähti ja mitä kaikkea tapahtu tässä välissä. Mulla kesti pitkään ennen ku uskalsin luottaa suhun edes vähän. Se vaati sulta varmaan enemmän kärsivällisyyttä ku sulla ois alkujaan edes ollu ja sen kyllä huomas. Olin ekat puol vuotta ihan valmis joka kerta meiän näkemisen jälkeen vaan heittämään pyyhkeen kehään, mut sit joku ääni tuolla takaraivossa käski yrittämään uudelleen ja uudelleen. Ja sit jossain kohtaa se ääni hiljeni, sillä sitä ei enää tarvittu. Me päästiin siihen pisteeseen, ettei päällimmäinen juttu enää ollu se ärsytys toisistamme, joka näky varmaan monen kilometrin päähän. Ne jo kauan aikaa sitten mainitut "self help"-ohjeet alko jäämään pois ja alettiin molemmat näyttämään niitä oikeita reaktioita ilman mitään turhia suojamuureja. Välillä must tuntu, että oman turhaantumisen takia kaivoin väkisin susta sellasia pisteitä, joita tökkimällä sain susta muka enemmän irti. Totuus taitaa kuitenkin olla se, että sullakin oli alkuun epäilyksiä siitä kuinka tosissani mä oon.

Oot monella tapaa niin erilainen ku yksikään toinen kenet oon koskaan tavannu. Kuka tahansa ei ois saanu mua käymään tota matkaa, joka me käytiin. Meiän välien kehittyminen on ehdottomasti kuitenkin jotain sellasta, josta oon omalla tavallani vieläkin vähän hämmentyny. Siinä oli niin monta sävyä ja vaihetta etten osaa sitä kaikkea selittää järkevillä sanoilla. Sä tuut olemaan mulle muistutus siitä, että kärsivällisyyden venyttäminen äärirajoille ja vähän ylikin saattaa olla oikeesti tosi antoisaa, jos molemmat osapuolet on siinä mukana. Onneks mun ei tarttee edes miettiä sitä, kuinka pitkälle me oltais vielä jaksettu venyttää ennen ku toinen ois nostanu kätensä ilmaan ja poistunu. Pystyn rehellisesti olemaan ilonen siitä, että tää kaikki meni näin. En mä mitään muuttais, sillä sillon ei olis enää muistutusta tälläsestä kehityksestä. Suurin tekijä tässä taitaa kaiken jälkeen kuitenkin olla se kasvu, joka mussa tapahtu. Mä oon edelleen se sama ärsyttävä auktoriteettiongelmainen kakara, mutta ne tietyt piirteet ei oo enää niin dominoivia ku mitä ne oli alussa. Sulla on ehdottomasti osansa siihen, että näen nykyään asioita eri tavalla ja osaan muokata mun käytöstä paremmin tilanteen mukaan.

Toivon sulle kaikkea hyvää ja menestystä sinne, mihin ikinä sitten suuntaatkaan. Sä et varmaan muista mua enää hetken kuluttua eikä siinä mitään. Mä yritän kans tosissani tähdätä siihen parempaan tulevaisuuteen. Tuun muistamaan susta parhaiten varmaan tän kokonaisuuden ja sen viimisen kerran, kun kohdattiin. Sillon me meinaan jotenkin paketoitiin koko homma siten, ettei negatiivisille viboille jääny tilaa. Sä jopa ymmärsit sen ku sanoin, että oon varmaan ettiny koko ajan oikeita asioita täysin vääristä paikoista ja sen takia ne jotkut onnistumisen fiilikset on loppujen lopuks ollu pelkkää harhaa. Sä et tuominnu mua edes yhellä sanalla, kun sanoin , että olin sokee, kun menin luottamaan johonkin mikä järjellä kelattuna oli pelkkää unelmaa. Ajan kanssa mä en muista näin vahvasti sitä keskustelua, mut ainakin osa siitä tulee jäämään mun muistoihin ja siitä mä oon ilonen. Eihän mistään voi olla täysin varma, mutta me tuskin tullaan enää näkemään ja niin se menee, koska sellasta on elämä. Tähän loppuun haluun vaan sanoa, että oon kiitollinen sulle kaikesta. Pidä itestäs huolta äläkä muuta itteäs, vaikka kohtaisit mun kaltasen tyypin, joka ei heti tajuu, kuinka paljon sulla on potentiaalia.