Onko liian myöhästä käyttää kliseetä "uusi vuosi, uudet kujeet"? En henkilökohtasesti edes diggaaa tosta sanonnasta, mutta sun kohdalla oon jo aiemminkin päätyny käyttämään sitä. Kysyn iteltäni aina uudestaan, että onko mulla enää edes sanoja tähän kaikkeen. Vastaus on aina ollu myöntävä ja tulee vielä ainakin hetken olemaan. Joihinkin asioihin kun ei vaan voi täysin varautua, vaikka tietääkin niiden tapahtuvan ennemmin tai myöhemmin. Tällä kertaa olin tyhmä ja astuin siihen ansaan, että oletin asioita ja jäin totaalisen kiinni niihin olettamuksiin kunnes mut revittiin irti niistä. Tai siis sä revit. Mulla ei oikeestaan ollu ku yks vaihtoehto: hypätä siihen hetkeen täysillä mukaan. Niin no oisin mä voinu kääntää mun selän sulle ja lähteä pois, mutta oisin katunu sitä aivan liikaa. Se kysymystulva, joka edelleen vyöryy mun sisällä ois toki jääny syntymättä, mutta emmä siltikään kadu mitään. Oon kuitenkin todella hämmentyny, sillä mulla ei varmaan koskaan tuu olemaan vastausta siihen, että miks asiat meni niin ku ne meni.
Yks kosketus alko muuttamaan asioiden suuntaa. Katottiin toisiamme silmiin ja olin näkeväni sun silmistä sen katseen, jonka oon viimeks nähny ehkä vuosi sitten. Emmä osaa selittää mikä siinä katseessa on niin erilaista, että sen tunnistaa muiden joukosta. Ehkä se on vaan joku illuusio, kun sen luulee näkevänsä uudestaan, mutta siihen mä kuitenkin uskon. Mulla ei oo mitään valokuvamuistia tai edes siihen verrattavaa ja silti se katse vei mut suoraan niihin hetkiin, kun meiän välillä kaikki oli hyvin. Kun sä halasit mua, oisin vaan halunnu pitää susta vielä vähän tiukemmin ja vähän pidempään kiinni, jotta oisin ollu vielä varmempi siitä, että sä oikeesti oot siinä. En ois meinaan ikinä uskonu, että me kaks tullaan edes katsomaan toisiamme enää silmiin tai hymyilemään toisillemme, niin toi halaus tuli kyllä täysin yllätyksenä. Se tuntu pelottavan hyvältä. Yhtä hyvältä ku meiän ensimmäinen halaus ja paremmalta ku mikään halaus pitkään aikaan. Koko meiän välinen hetki tuntu just niin hyvältä, että se oli varmaan viiminen laatuaan. Ehkä ne oli nyt ne kuuluisat jäähyväiset, joita me ei oikeestaan koskaan jätetty, vaikka niihin ois ollu monen monta syytä. En nyt väitä ettenkö haluais nähdä sua enää, mutta tällä kertaa tässäkin fiiliksessä on jotain uutta. Toki jätettiin nyt se "kattellaan"-keskustelu kokonaan käymättä, joten ehkä sekin vaikuttaa.
Sussa on aina ollu jotain sellasta, jota en oo osannu pukea sanoiks. Jossain kohtaa oisin voinu vannoa, että sä oot yks iso mysteeri, mutta eipä sekään ois ollu oikee ilmasu. Me ollaan kaikki kuitenkin vaan ihmisiä, vaikka ollaankin enemmän tai vähemmän erilaisia. Tällä hetkellä mua kirpasee se etten tuu olemaan yksikään niistä, jotka pääsee sun ajatusmaailmaan sisään ja saa tuntea sut täysin. Se ois ehkä yks parhaimmista asioista, joita vois tapahtuu, mutta niin ku oon aikasemminkin todennu: me kaks ei vaan olla niitä, jotka muodostaa sellasen yhteyden. Kysyit multa kerran, että miten mä haluaisin asioiden olevan. Vastasin sillon, ettei sillä oo merkitystä, koska aina ei saa mitä haluaa. Vastaisin edelleen samalla tavalla, jos multa nyt kysyttäis tota uudelleen. Kuitenkin joku mun sisällä haluaa uskoa sellaseen pieneen taikaan, jonka avulla asioilla on tapana mennä välillä yllättäviinkin suuntiin ja siks en oo vielä ihan valmis kirjottamaan sulle niitä sanoja, jotka ois jäähyväiset. En sittenkään haluu määritellä sitä kohtaa, jossa todella on jäähyväisten aika. Tää kaikki tuntuu vaan tosi ristiriitaselta ja mun ajatukset kiertää loputonta kehää. Tässä tulee vielä olemaan hetkiä, jollon mietin meiän edellistä kohtaamista, mutta pian oon taas matkalla eteenpäin. Taisin muuten just keksiä ainakin yhden sanan lisää siihen, kuinka kuvailla sua. Joku sussa on kiehtovaa, niin kiehtovaa, ettei mun sanat riitä siihenkään.
Kyllä sä tiiät ne katseet, joiden on tarkotus etsiä vastauksia. Joskus ne toimii ja toisinaan ne ei toimi. Valitettavasti mun katse ei viime kerralla toiminu. Oisin voinu toki käyttää myös sanoja, mutta hiljasuus oli parempi siinä hetkessä. Jälkiviisaus ei oo koskaan ollu mun juttu eikä oo oikeestaan nytkään, mutta silti tuli tässä mieleen, että ois pitäny ehkä sillon joskus luottaa hiljasuuden voimaan. Se ois oikeesti ollu ehkä fiksumpaa sillon. Tää tasapainottelu puheen ja vaitiolemisen välillä alkaa viedä mun ajatuksia ihan väärään suuntaan muutenkin. Oon kuitenkin tullu siihen tulokseen, että nyt oon ajatellu ihan tarpeeks sua ja näitä asioita. Mun on pakko vetää happea ja miettiä sitten uudelleen. Tässä on taas liikaa kysymyksiä, joista yhteenkään tuskin tuun saamaan vastauksia. Ehkä me nähdään joku päivä, ehkä jopa ennen kesää, mutta se on sen ajan juttuja sitten. Just nyt haluun vaan päästä takas sille raiteelle, jolle mun kesti ihan älyttömän kauan löytää. Toivon, että pidät itestäs huolen ja, että sulla menis asiat hyvin. Tällä hetkellä yritän kertoa itelleni, että mä oon meistä todella se ainoa, joka miettii toista ja käy näitä asioita läpi mielessään. En meinaan halua edes kääntää mun ajatuksia mihinkään toiseen suuntaan, sillä sillon hajoaisin enemmän. Ehkä tää kuulostaa jonkun korvaan lapselliselta kaiken kaikkiaan, mutta mä meen nyt näillä. Joku päivä kaikki kuitenkin on toisin.
Yks kosketus alko muuttamaan asioiden suuntaa. Katottiin toisiamme silmiin ja olin näkeväni sun silmistä sen katseen, jonka oon viimeks nähny ehkä vuosi sitten. Emmä osaa selittää mikä siinä katseessa on niin erilaista, että sen tunnistaa muiden joukosta. Ehkä se on vaan joku illuusio, kun sen luulee näkevänsä uudestaan, mutta siihen mä kuitenkin uskon. Mulla ei oo mitään valokuvamuistia tai edes siihen verrattavaa ja silti se katse vei mut suoraan niihin hetkiin, kun meiän välillä kaikki oli hyvin. Kun sä halasit mua, oisin vaan halunnu pitää susta vielä vähän tiukemmin ja vähän pidempään kiinni, jotta oisin ollu vielä varmempi siitä, että sä oikeesti oot siinä. En ois meinaan ikinä uskonu, että me kaks tullaan edes katsomaan toisiamme enää silmiin tai hymyilemään toisillemme, niin toi halaus tuli kyllä täysin yllätyksenä. Se tuntu pelottavan hyvältä. Yhtä hyvältä ku meiän ensimmäinen halaus ja paremmalta ku mikään halaus pitkään aikaan. Koko meiän välinen hetki tuntu just niin hyvältä, että se oli varmaan viiminen laatuaan. Ehkä ne oli nyt ne kuuluisat jäähyväiset, joita me ei oikeestaan koskaan jätetty, vaikka niihin ois ollu monen monta syytä. En nyt väitä ettenkö haluais nähdä sua enää, mutta tällä kertaa tässäkin fiiliksessä on jotain uutta. Toki jätettiin nyt se "kattellaan"-keskustelu kokonaan käymättä, joten ehkä sekin vaikuttaa.
Sussa on aina ollu jotain sellasta, jota en oo osannu pukea sanoiks. Jossain kohtaa oisin voinu vannoa, että sä oot yks iso mysteeri, mutta eipä sekään ois ollu oikee ilmasu. Me ollaan kaikki kuitenkin vaan ihmisiä, vaikka ollaankin enemmän tai vähemmän erilaisia. Tällä hetkellä mua kirpasee se etten tuu olemaan yksikään niistä, jotka pääsee sun ajatusmaailmaan sisään ja saa tuntea sut täysin. Se ois ehkä yks parhaimmista asioista, joita vois tapahtuu, mutta niin ku oon aikasemminkin todennu: me kaks ei vaan olla niitä, jotka muodostaa sellasen yhteyden. Kysyit multa kerran, että miten mä haluaisin asioiden olevan. Vastasin sillon, ettei sillä oo merkitystä, koska aina ei saa mitä haluaa. Vastaisin edelleen samalla tavalla, jos multa nyt kysyttäis tota uudelleen. Kuitenkin joku mun sisällä haluaa uskoa sellaseen pieneen taikaan, jonka avulla asioilla on tapana mennä välillä yllättäviinkin suuntiin ja siks en oo vielä ihan valmis kirjottamaan sulle niitä sanoja, jotka ois jäähyväiset. En sittenkään haluu määritellä sitä kohtaa, jossa todella on jäähyväisten aika. Tää kaikki tuntuu vaan tosi ristiriitaselta ja mun ajatukset kiertää loputonta kehää. Tässä tulee vielä olemaan hetkiä, jollon mietin meiän edellistä kohtaamista, mutta pian oon taas matkalla eteenpäin. Taisin muuten just keksiä ainakin yhden sanan lisää siihen, kuinka kuvailla sua. Joku sussa on kiehtovaa, niin kiehtovaa, ettei mun sanat riitä siihenkään.
Kyllä sä tiiät ne katseet, joiden on tarkotus etsiä vastauksia. Joskus ne toimii ja toisinaan ne ei toimi. Valitettavasti mun katse ei viime kerralla toiminu. Oisin voinu toki käyttää myös sanoja, mutta hiljasuus oli parempi siinä hetkessä. Jälkiviisaus ei oo koskaan ollu mun juttu eikä oo oikeestaan nytkään, mutta silti tuli tässä mieleen, että ois pitäny ehkä sillon joskus luottaa hiljasuuden voimaan. Se ois oikeesti ollu ehkä fiksumpaa sillon. Tää tasapainottelu puheen ja vaitiolemisen välillä alkaa viedä mun ajatuksia ihan väärään suuntaan muutenkin. Oon kuitenkin tullu siihen tulokseen, että nyt oon ajatellu ihan tarpeeks sua ja näitä asioita. Mun on pakko vetää happea ja miettiä sitten uudelleen. Tässä on taas liikaa kysymyksiä, joista yhteenkään tuskin tuun saamaan vastauksia. Ehkä me nähdään joku päivä, ehkä jopa ennen kesää, mutta se on sen ajan juttuja sitten. Just nyt haluun vaan päästä takas sille raiteelle, jolle mun kesti ihan älyttömän kauan löytää. Toivon, että pidät itestäs huolen ja, että sulla menis asiat hyvin. Tällä hetkellä yritän kertoa itelleni, että mä oon meistä todella se ainoa, joka miettii toista ja käy näitä asioita läpi mielessään. En meinaan halua edes kääntää mun ajatuksia mihinkään toiseen suuntaan, sillä sillon hajoaisin enemmän. Ehkä tää kuulostaa jonkun korvaan lapselliselta kaiken kaikkiaan, mutta mä meen nyt näillä. Joku päivä kaikki kuitenkin on toisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti