Siitä alkaa olemaan vuosi, kun laskin päiviä vielä päivienkin perään, sillä halusin uskoa, että meillä kahdella ois ollu mahdollisuus puhua asiat läpi. Mulla on edelleen jossain se lappu, johon ruksasin menneet päivät ja odotin, että jotain tapahtuis. Se hiljaisuus meinas kuristaa mut kertaheitolla ja se teki kipeempää ku oisin koskaan osannu odottaa. Nyt vuoden viisaampana en vieläkään osaa sanoa, että mikä sai mut odottamaan jotain sellasta, minkä tapahtuminen oli alunperinkin epätodennäköstä. Joko sitä puhuttuvaa ei oikeesti ollu, tai sitten meistä ei ollu vaan puhumaan toisillemme. Ei, vaikka aikaa kulu viikkojen ja kuukausien verran. Niin kuin oon aiemminkin sanonu, meistä ois voinu olla paljon parempaan kuin siihen tuolileikkiin, johon ajauduttiin. Ehkä just sen takia mulla on edelleen ikävä sua.
Mitä nyt tapahtuis, jos me nähtäis uudelleen? Sitä, kun vaan on aivan turha spekuloida. Ehkä me moikattais, hymyiltäis ja jatkettais matkaa. Oon kyllä hyväksyny sen, että menneet on menneitä ja se on varsin hyvä niin, mutta välillä nää flashbackit edelleen tulee mun tajuntaan yhtä kovina ku aina aiemminkin. Jos joku osais mulle kertoa, mikä sussa saa mun sykkeen kerta toisensa jälkee kohoomaan, oisin jo halunnu sen tiedon ajat sitten itelleni. Oisin kans valmis maksamaan pennin ja toisenkin, jos tietäisin, et mietitkö sä vielä joskus mua ja mitä sitten mietit. Jotenkin toivon, ettet miettis ainakaan samoja asioita mitä mä, sillä emmä toivo kenellekään tällästä kehää, josta poispääsy on jonkun pienen ikuisuuden takana. Toisaalta, jos käyttäisit edes yhden ajatuksen muhun, me oltais ehkä lähempänä sitä, että voitais vielä joku päivä jutella.
Kaikella on aikansa ja paikkansa. Tälleen reilu vuodenkin jälkeen mun uniin tulee se hetki, joka iski täysin väärään aikaan ja paikkaan. Syyllistämään en ala siitä ku itteäni, mut siitäkin mun on vaan päästävä yli. Pikkuhiljaa oon siinä onnistunu, mutta edelleen on pitkä matka siihen, että unohdan sen. En ois koskaan uskonu joutuvani sellaseen tilanteeseen, jossa mun sanat on vähemmän ku ilmaa. Tai ehkä mun ois pitäny osata asetella ne paremmin. Mut tiedätkö mitä? Mä oisin varmasti tehny niin, jos oisin osannu. Tää jälkiviisaus ei auta mitään, vaikka kuinka toivoisin sen auttavan. Enää en aio sanoa, että oon pahoillani, sillä oon sanonu sen jo ehkä liiankin monta kertaa. Eikä sillä oo mitään merkitystä, kun ei sitä kukaan enää kuule. Ei, vaikka huutaisin. Mutta entä, jos huutaisin vielä kerran kovempaa? Oisko siitä mitään apua? Oisin kuitenkin vielä tosissani ja täysin valmis siihen.
Vielä vika kortti tästä pakasta. Mikä saa mut aina uudelleen käymään näitä asioita läpi ja toistamaan itteäni? Ehkä mä yritän edelleen ettiä jotain sellasta näkökulmaa, joka muka antais mulle vastauksia. Ehkä mä jopa löytäisin sitä kautta jonkinlaisen mielenrauhan. Mut emmä heittäis mitään menemään. Ehkä tää on just näin hyvä sittenkin. Ehkä, ehkä ja ehkä. Emmä taida parempaan just nyt pystyä, eikä se taida haitatata. Annetaan ajan kulua ja katotaan sitten uudestaan. Enää en ees viitti kysyä, että paljon aikaa tähän tarvitaan, sillä se ei muuta mitään. Mut vielä yks juttu: uskon edelleen siihen, ettei tän kaiken oo tarkotus päättyä näin. Lopulta tähän tulee vielä joku käänne. Ja sitten ne perusjutut tähän loppuun. Mitä sulle kuuluu? Sitä mä mietin tätäkin tekstiä kirjoittaessani. Edelleen toivon vaan, että pidät huolen itestäs ja sun läheisistä. Toivottavasti me nähdään viimeistään kesällä. Oot edelleen tärkee mulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti