Jos joku, niin sä inspiroit mua alottamaan tän blogin. Susta mä oon syksyn aika päätyny kirjottamaan eniten. Näin ollen sä oot myös se, joka on eniten mun ajatuksissa pyöriny. Mä olin oikeessa, kun viime kerralla sanoin sun tulevan mun ajatuksiin sillon ku palaan sinne missä me nähtiin viimeisen kerran. Vielä kävellessäni sinne mä tavallaan toivoin, et sä olisit mua vastassa. Ottaessani kahvikupin käteen ja sanoessani hyvät huomenet niille, jotka siellä oli, tajusin ettet sä saapuis paikalle. Sä todella oot ottanu uuden suunnan sun elämälle. Aina, kun joku sano sun nimen säpsähdin vaistomaisesti. Odotin kuulevani jotain siitä kuinka sulla menee nykyään, mutta kaikki puhukin siitä millasia muistoja niillä oli susta. Mulle tuli ikävä sua.
Sulla ei oo varmaan aavistuskaan siitä, et mä kaipaan sua. Ei se mitään, sillä mä kyllä ymmärrän, et sulla on paljon tärkeempää mietittävää. Silti, jos mä uskaltaisin, ottaisin suhun jollain tavalla yhteyttä. Mä oon meinaan tän viikon aikana taas tajunnu kuinka paljon sä mulle opetit. Oon sulle niin kiitollinen etten mä oikeen osaa sitä edes kuvata. Ilman sun kohtaamista multa ois jääny paljon kokematta. Sä autoit mua ymmärtämään niin paljon niin lyhyessä ajassa, et harvoin oon kokenu mitään vastaavaa. Mä oon edelleen vähän hämmästyny siitä kuinka sä luotit muhun niin, et kerroit mulle sun omasta elämästä ja uskalsit näyttää sun fiiliksiä niin suoraan. Mä oon siitäkin kiitollinen ja toivon vaan, et sä koet mun olleen sun luottamuksen arvonen.
Mä tajusin tän viikon alussa aika nopeesti, et mulla ei siellä oo ketään, jonka kanssa mulle ois kehittyny sellanen yhteys kuin sun kanssa sillon keväällä. Se veti ensin miettiliääks, mut sit tajusin ettei mulla voikaan olla samanalaista yhteyttä kenenkään toisen kanssa, sillä se meiän välinen juttu oli oikeesti jotain spesiaalia. Sitäpaitsi siellä oli nyt myös uusia ihmisiä, joten siinä tutustumisessa kestää. Ja ois varmaan epärealistista venata nyt jotain yhtä spesiaalia. Siks haluaisinkin jutella sun kanssa ja purkaa mun fiiliksiä. Sulle oli niin helppo puhua, kun sain olla oma itteni ja sä ymmärsit mua. Välillä ois voinu luulla, et me ollaan tunnettu kauemminkin, kun kaikki oli niin sujuvaa.
Aika kuluu niin huomaamattomasti, et meiän edellisestä kohtaamisesta on jo puol vuotta. Oon monta kertaa miettiny, et ottaisin suhun jotenkin yhteyttä, mut ainakaan vielä mulla ei oo rohkeus riittäny. Enhän mä tiiä mitkä fiilikset sulle jäi musta. Toiseks haluaisin sanoa kaiken kasvotusten ja nyt kun ollaan eri kaupungeissa se on vielä vaikeempaa. Jos oisin hullun rohkee, pyytäisin sulta, et voitais nähdä joku päivä. En tiiä uskallanko koskaan koodaa sulle. Jotenkin mä mietin mokaavani sen. Toisaalta mä uskon siihen, et ilman riskejä ei voi saavuttaa oikeestaan yhtään mitään, joten ehkä mun pitäis vaan ottaa itteäni niskasta kiinni. Mikä on pahinta, mitä voi sattuu? Tuskin mitään maailmanloppua kannattaa pelätä. Just sen vuoks mä taidan vielä joku päivä yrittää. Sä oot vaan liian spesiaali siihen, et jättäisin tän tähän.
Sulla ei oo varmaan aavistuskaan siitä, et mä kaipaan sua. Ei se mitään, sillä mä kyllä ymmärrän, et sulla on paljon tärkeempää mietittävää. Silti, jos mä uskaltaisin, ottaisin suhun jollain tavalla yhteyttä. Mä oon meinaan tän viikon aikana taas tajunnu kuinka paljon sä mulle opetit. Oon sulle niin kiitollinen etten mä oikeen osaa sitä edes kuvata. Ilman sun kohtaamista multa ois jääny paljon kokematta. Sä autoit mua ymmärtämään niin paljon niin lyhyessä ajassa, et harvoin oon kokenu mitään vastaavaa. Mä oon edelleen vähän hämmästyny siitä kuinka sä luotit muhun niin, et kerroit mulle sun omasta elämästä ja uskalsit näyttää sun fiiliksiä niin suoraan. Mä oon siitäkin kiitollinen ja toivon vaan, et sä koet mun olleen sun luottamuksen arvonen.
Mä tajusin tän viikon alussa aika nopeesti, et mulla ei siellä oo ketään, jonka kanssa mulle ois kehittyny sellanen yhteys kuin sun kanssa sillon keväällä. Se veti ensin miettiliääks, mut sit tajusin ettei mulla voikaan olla samanalaista yhteyttä kenenkään toisen kanssa, sillä se meiän välinen juttu oli oikeesti jotain spesiaalia. Sitäpaitsi siellä oli nyt myös uusia ihmisiä, joten siinä tutustumisessa kestää. Ja ois varmaan epärealistista venata nyt jotain yhtä spesiaalia. Siks haluaisinkin jutella sun kanssa ja purkaa mun fiiliksiä. Sulle oli niin helppo puhua, kun sain olla oma itteni ja sä ymmärsit mua. Välillä ois voinu luulla, et me ollaan tunnettu kauemminkin, kun kaikki oli niin sujuvaa.
Aika kuluu niin huomaamattomasti, et meiän edellisestä kohtaamisesta on jo puol vuotta. Oon monta kertaa miettiny, et ottaisin suhun jotenkin yhteyttä, mut ainakaan vielä mulla ei oo rohkeus riittäny. Enhän mä tiiä mitkä fiilikset sulle jäi musta. Toiseks haluaisin sanoa kaiken kasvotusten ja nyt kun ollaan eri kaupungeissa se on vielä vaikeempaa. Jos oisin hullun rohkee, pyytäisin sulta, et voitais nähdä joku päivä. En tiiä uskallanko koskaan koodaa sulle. Jotenkin mä mietin mokaavani sen. Toisaalta mä uskon siihen, et ilman riskejä ei voi saavuttaa oikeestaan yhtään mitään, joten ehkä mun pitäis vaan ottaa itteäni niskasta kiinni. Mikä on pahinta, mitä voi sattuu? Tuskin mitään maailmanloppua kannattaa pelätä. Just sen vuoks mä taidan vielä joku päivä yrittää. Sä oot vaan liian spesiaali siihen, et jättäisin tän tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti